Kaikuja muistoissa

Muistatko sen hetken, sen hetken kymmenen vuoden takaa? Se oli ohikiitävä, mutta tarttui minuun kiinni ja kosketti. Kosketus tuntui syvällä ja jäi kaikumaan sisälläni. Koen hetkiä, kun kaiku vahvistuu ja taas kerran loittonee. Mitä ihmettä? Mistä oikein on kysymys? Kenen ääni siellä kaikuu? Muisto ei ole aktiivinen, mutta välillä se aktivoituu. Miksei se lähde, pyyhkiydy pois, kuin öinen uni silmiä hieraisten? Muistoilla ei kuulemma ole tapana kuolla. Niille voit ehkä kääntää selän ja tehdä niistä hetkeksi passiivisia, mutta ajan myötä ne pakottavat sinut dialogiin.

Se on se hetki vuosien takaa, mihin välillä herään. Joku sen laukaisee, tietty hetki, tunne tai tuoksu. Muistojen kaiku vahvistuu ja lävistää tunnelman ja ajatuksen juuri siinä hetkessä. Seinäkellon viisari liikahtaa. Ilmassa väreilee levottomuus.  Havahdut huudahdukseen: ”Puhu kovempaa, mä en kuule yhtään mitään.” Sanat kantautuvat luokan takaa. Keskity, hengitä syvään ja ennen kaikkea: ”Älä nyt vaan punastu.” Pieni puristus kurkussa, jonka seurauksena panikoin, ja puna leviääkin jo poskilleni. Minulla on silti kylmä. Itse asiassa olen aivan jäässä ja ne tuijottavat. Jaloissa ei ole tuntoa ja tasapainoni horjuu. Olen toimintakyvytön, kuin jäiseen veteen hypännyt.

Nyt ne tuijottavat. Ketkä ne? Luokkakaverini tässä hetkessä. Mitä tapahtui? Menneisyys kaappasi nykyisyyden. Pieni muisto, pieni pala historiaani teki minusta hetkellisesti panttivangin. Se invalidisoi minut siinä hetkessä. Jokaiseen kohtaamiseen on rakennettu vastuu. Jätämme jälkiä toisiimme. Muistot himmenevät, mutta ne jatkavat elämäänsä meissä. Jokainen muisto on kuin koodi. Miten sen kirjoitat? Miten sitä luetaan? Mitä tapahtuu, kun se aktivoituu? Ne arjen pienet kohtaamiset, jaetut hetket, teot, sanat ja eleet vaikuttavat niihin, joiden kanssa olemme tekemisissä päivittäin. Se on meidän jokaisen oikeus valita niissä hetkissä, kävelenkö valon puolella vai teenkö matkaa pimeässä. Sinä jätät jäljen. Me jätämme jäljen. Joku yksittäinen hetki, miksi me muistamme ne hetket?

Ne tahrat peilikuvassa, kun joku loukkasi minua, sivalsi sanoilla, jotka jättivät jälkiä minuun. Olisiko kolikolla kääntöpuoli, positiivinen kaiku menneestä? Joku rohkaisi minua, kannusti ja kehui. Voisiko tämä hyökyaalto ajaa ylitseni, kun esiinnyn luokan edessä. Saan voimaa jostakin. Saan voimaa kaukaa menneestä tai miksen lähempääkin. Sinä tuttu tai tuntematon. Sinä merkitset minulle, sinä merkitset minulle paljon. Sanasi tai tekosi kaikuvat korvissani, ja ne vahvistavat juuri sitä mitä tarvitsen. Puhun selkeästi ja tarpeeksi kovaa. Oloni on hyvä. En hehku punaisena. Minä saan voimaa tähän hetkeen. Hetki on pieni, mutta minulle tärkeä. Muistatko, kun kohtasimme? Et varmaan muista, mutta minä muistan sinut. Jätit jäljen, mutta millaisen? Se elää minussa ja välillä me hengitämme yhtä aikaa.

Trauma-sanassa on ääneen sanottuna jo jotenkin uhkaava sävy. Jotakin on tuhoutunut tai ainakin ilmassa on vaaraa. Kestääkö se? Traumasta tulee mieleeni myös virus. Oireet voidaan hoitaa, mutta kokonaan se ei elimistöstä katoa. Muisto tai muistot, jotka ovat traumatisoineet meidät, ovat hallittavissa, mutta pysyvät ikuisesti sisällämme.

Elämän historian tunteminen on niin tärkeä osa meitä ja meidän hyvinvointiamme.

Elämän historian tunteminen on niin tärkeä osa meitä ja meidän hyvinvointiamme. Se koskee erityisesti hauraita ihmisryhmiä, kuten muistikuntoutujia. Sairaiksi en suostu heitä kutsumaan. Kuntoutujan tietyt erityispiirteet käytöksessä on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta ihminen keskiössä ei saa unohtua. Kannamme paljon muutakin kuin ”sairauksia” mukanamme. Eletty elämä, tunteet ja tapahtumat ovat aina matkassa mukana. Kuinka reagoimme ja mihin? Omaisen hajuvesi tai hoitajan ulkonäkö voivat aktivoida jonkin muiston, joka taas aiheuttaa tietyn reaktion. Puolison tuoksu antaa tutun ja turvallisen olon, kun taas jokin hoitajassa muistuttaa ilkeästä äitipuolesta. Lopputulos voi olla ahdistus ja nyrkin heilahdus ilmassa. Tapahtumia on ja tulee olemaan erilaisia.

Kunnioita muistojen voimaa ja löydä sieltä viisasten kivi arkeen.

Muistiyksikkö voisi olla parhaimmillaan kuin Cluedo-mysteeripeli. Miksi ja mistä jokin reaktio ihmisessä syntyy? Kun tunnet hänet päivä päivältä paremmin, olet koko ajan lähempänä mysteeriin ratkaisua. Tunnistat tilanteet ja tulet päivä päivältä taitavammaksi. Opit uutta asukkaista ja koet onnistumisia pienistä hyvistä hetkistä kuten sujuvista ja hyvähenkisistä aamutoimista. Joskus sinun täytyy olla kuin ”vanhustyön Hercule Poirot”, jotta voit olla koko ajan lähempänä yksilön subjektiivista totuutta saavuttaa täydellinen kohtaaminen. Kunnioita muistojen voimaa ja löydä sieltä viisasten kivi arkeen.

Kirjoittaja: Joni Tammisalo geronomiopiskelija (AMK)

Joni

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Enemmän hommailua – vähemmän huilailua!

Oma ensimmäinen kokemukseni vuosia sitten tehostetun palveluasumisen yksiköstä oli vaikuttava. Hoivakotia asustivat kahdella eri osastolla ihmiset, joilla oli diagnoosina enimmäkseen muistisairaus sen eri muodoissa. Ympäristö oli kaunis, kirjaimellisesti luonnon helmassa. Pellolla oli lampaita ja puutarha oli hyvin hoidettu. Kahvihetken alkaessa kupit oli kauniisti katettu ja jokaisen asukkaan kahvi oli valmiina juuri niin kuin he halusivat: sokerilla, maidolla tai ilman. Kahvin jälkeen saapui odotettu henkilö, kampaaja.

Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomioni. Hoivakeskuksessa ei tarvinnut tehdä mitään itse. Ei voileipiä, ei pestä tai viikata pyykkiä. Varsinkaan jos ei halunnut. Sitä paitsi omaiset kuulemma eivät pidä ajatuksesta, kun palvelusta kuitenkin maksetaan. Monesti hoivakodeissa ihmiset vain istuskelevatkin ja tuijottelevat tyhjään. On päivälepoa, iltalepoa. Vireystilaa ei nosteta. Toimintaa leimaa rauhaisuus. Jotenkin sellaista syvässä itsessään olemista.

Kun puhutaan hoitamisesta tai hoivasta, tulee mieleen hellyys ja toisen auttaminen. Helposti tulemme kuitenkin aiheuttaneeksi tilanteen, jossa passivoimme iäkästä ihmistä. Outoa ajatella, että hyvän hoivan tuloksena syntyy jotain ei-toivottavaa. Itselleni onkin herännyt kysymys tarkoittaako hyvä hoiva aina myös sitä, että tehokkaasti hoidamme toisen elämään liittyvät asiat hänen puolestaan. Olen toiminut vuosikymmeniä puheterapeuttina vaikeasti vammaisten lasten kanssa, jolloin tavoitteena on aina että autetaan vain, kun se on todella tarpeen. Lasten ollessa kyseessä liiallinen passaaminen ja varjelu koetaan huonoksi asiaksi.

Hoivakeskuksessa, johon taannoin puheterapeutin roolissa tutustuin, henkilökunta innostui kehittämään osallisuusnäkökulmaa. Esimerkiksi siistijä omaksui tavan siivota yhdessä asiakkaiden kanssa. Siivoamiseen otettiin mukaan myös kuvat ja kukin asukas osallistui ihan kaikkeen kykyjensä mukaan. Jos ei muuta niin oikoilee peittoa ja pyyhkii yöpöytää. Tai viikkaa omat vaatteensa ja asettelee ne kaappiin. Myös suihkuun mennessä asukas valitsee itse mukaansa koriin tarvittavat vaatteet ja välineet. Arjessa on suunnattomasti tapahtumia, joihin voidaan osallistua. Ja omaiset ovat nähneet muutoksen hyvin positiivisena.

Mielestäni voitaisiinkin ottaa käyttöön uusi käsite hyötyhoiva, jolla viitattaisiin toimintaan, jossa hoivakodin asukkaat otetaan tällä tavalla mukaan kaikkeen arjen toimintaan. Siivoukseen. Ruuanlaittoon. Nämä asiat eivät ole kalliita järjestää ja mielikuvituksesta voi ammentaa loputtomasti. Voidaan yhdessä vaihtaa kukkien mullat tai istuttaa kesäkukat parvekkeille. Sukkia voidaan neuloa porukassa ja myydä niitä vierailijoille. Korttien tekoa. Lista on aivan loputon.

Osallisuuden tukeminen edellyttää, että tutustumme ihmisiin. Täytyy myös uskaltaa kokeilla uusia asioita ja tarjota vaihtoehtoja. Eräänkin hoivakodin askarteluohjaaja kertoi, että hänellä on käytössään kuvakansio, jonka avulla vähitellen löytyy se jokaisen oma juttu. Asiakkaat ovat pääosin hyvinkin heikkokuntoisia, joten hänellä on jos jonkinmoista vippaskonstia, jotta kunkin asukkaan mieleinen tekeminen onnistuu. Hänellä on ammattilaisena myös taito auttaa ja puuttua vain, kun se on oikeasti tarpeen.

Ihminen tekee elämänsä aikana paljon asioita ja monilla on useita harrastuksia. Olen todistanut useasti tilanteita, joissa aiemmin hyvinkin passiiviset iäkkäät ihmiset yhtäkkiä leipovat liukuhihnalta kauneimmat karjalanpiirakat tai pullat. Tai neulovat uskomattoman kauniita pitsipuseroita tai sukkia. Syntyy runoja ja laulua, piirroksia ja maalauksia. Käsityöt etenkin tuntuvat olevan jossain selkäytimessä. Harrastusten ja mieltymysten avulla voidaan helposti pyrkiä järjestämään sellaisia toimintoja, jossa voidaan toimia yhdessä. Palapelien rakentaminen, yksinkertaiset arvauspelit. Voidaan luoda arkea sellaiseksi, että asukkaat tekevät ja toimivat yhdessä. Jos ei muuta niin edes parettain; niin että jokaiseen toimintaan ei tarvittaisi henkilökuntaa.

 

Hannele Merikoski

Kirjoittaja:

Hannele Merikoski

Puheterapeutti ja työnohjaaja

Aivoliitto ry