Suvaitsevaisuus, osallisuus ja tasa-arvo

Nämä ovat viime aikojen käytetyimpiä sanoja niin omalla alallani kuin muissakin foorumeissa. Nämä sanat liittyvät myös tiiviisti siihen, miten käsittelemme muistioireisen ihmisen seksuaalisuutta ja sen näkyvyyttä niin ammattilaisina kuin läheisinäkin.

Muistikoordinaattorina Turussa saan tehdä laaja-alaista muistityötä niin muistihuolista kertovien työikäisten kanssa kuin lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan nähneiden ikäihmisten kanssa. Mikä meitä kaikkia yhdistääkään? Halu rakastaa ja tulla rakastetuksi edes hetken, tavalla tai toisella. Jokainen yksilö määrittää itse tapansa ja toimintansa seksuaalisuuden ja rakkauden osalta. Muistiasioiden kanssa työskennellessä saa kuulla hyvin erilaisia näkökulmia tähän asiaan.

”Olen vanha, mutta haluan rakkautta. En halua istua vanhainkodissa ja silittää jotain vierailukoiran turkkia ja olla kiitollinen siitä. Paljon mieluummin silittelen miestäni”, Maire, 72 vuotta, sanoo Expressenissä. Tämä on lainattu iltapäivälehden artikkelista, jossa kerrotaan Mairen menneen naimisiin nuoremman miehen kanssa. Hän kertoo halustaan saada ja antaa rakkautta, myös ikääntymisen edetessä. Hän on itse päättänyt, miten elää ja tulla kohdatuksi, iästään huolimatta.

Muistiasioiden käsittely luo monesti pohjan keskustelulle niin parisuhteen tilasta kuin yksittäisen ihmisen toiveista ja peloista rakkauden ja seksuaalisuuden osalta. Niin vastaanottotilanteissa kuin kotikäynneilläkin tuttuja puheenaiheita ovat parisuhteeseen liittyvät haasteet muistisairauden edetessä sekä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvät halut ja joskus ongelmatkin.

Hoitotyön haaste on luultavasti tässä kohtaa kuuntelemisen vaikeus. Kuunnella, antaa aikaa ja ihmiselle luvan puhua omilla sanoillaan. Rohkaista vaikeissa kohdissa ja olla yhä vielä vetämättä mitään johtopäätöksiä, kuunnella loppuun asti. Kun ihminen kertoo suurimpia salaisuuksiaan, lienee tärkeintä olla aidosti läsnä. Hoitaja on tässä tilanteessa saanut suuren etuoikeuden, johon täytyy suhtautua kunnioittavasti ja nöyrästikin. Usein vastauksia ei edes tarvita, tarvitaan vain kuuntelijaa.

Jokaisella meillä on oikeus elää myös seksuaalisuuttamme kuten haluamme, kunhan emme loukkaa toista ihmistä. Kun muistisairas henkilö rakastuu tai haasteellinen käytös näkyy seksuaalisuuden saralla, suvaitsevaisuus, osallisuus ja tasa-arvo alkavat hävitä ja meille päällimmäiseksi ajatukseksi nousee turvaamisen periaate. Kun kotona asuva muistisairas ihminen lähtee hakemaan seksikumppania ravintolasta tai maksullista rakkautta, hänen toimintaansa rajoitetaan, koska hän ei enää pysty turvaamaan itseään. Tämä tapahtui meillä muutama vuosi sitten kotihoidossa. Hoidettavan kanssa ei edes juteltu vanhoista kokemuksista elämässä, ei seksuaalisuudesta, eikä annettu tunteiden kuulua. Hänet vain pelastettiin elämältä ja turvattiin omilta toimiltaan ympärivuorokautiseen hoitoon. Halu ja tarve eivät häviä vain ulkoisten toimenpiteiden myötä: hänen toimintansa yksikössä ei muuttunut, vaan vaadittiin paljon lääkitystä, jotta hänestä tuli yksikössä toimeen tuleva asukas.

Jos ympärivuorokautisessa yksikössä asiakas rakastuu toiseen ihmiseen, hänen toivotaan käyttäytyvän säädyllisesti, etteivät toiset häiriinny tai lapset ahdistu tervehdyskäynneillään. Näitä tarinoita on kaikilla, jotka työskentelevät ympärivuorokautisessa hoidossa. Mitä onkaan juuri rakastunut ihminen, täysin estoton rakkaudessaan ja kaikessa hakee vain syytä olla toisen lähellä ja näyttää rakkauttaan maailmalle. Siihen meidän kaikkien olisi hyvä tottua. Aikuisten lasten kohdalla lienee viimein keskustelu paikallaan, jos rakkauden näkeminen on ahdistavaa.

Edellä mainittuihin seikkoihin vedoten en ole yhtään ihmeissäni, että omaishoitajaperheestä ollaan huolissaan, jos hoidettavalla on paljon mustelmia hänen mennessä tilapäishoitoon. Mustelmat rinnoissa ja reisissä; onko tämä hyväksikäyttöä, pahoinpitelyä vai rajua rakkautta, jota pariskunta on aina harjoittanut? Toivottavasti perheet jatkavat elämäänsä ja sitä mikä on tuottanut tyydytystä aiemminkin. Fifty shades of grey – kirjat ja Jenni Vartiaisen laulu Turvasana eivät ole vain yhden sukupolven keksintöä ja käyttöä varten. Hoitohenkilökunnalta vain vaaditaan tässä kohtaa avointa ajattelua.

Meidän hoitotyöntekijöiden työ on äärimmäisen haastavaa ja mielenkiintoista, mutta myös meidän käsiimme joutuvan ihmisen elämään suuresti vaikuttavaa, niin hyvässä kuin pahassa. Kuuntelemalla ihmistä oppii suunnattomasti elämästä.  Mielestäni ihmiselle tärkeintä on kokea oikeaa suvaitsevaisuutta ja osallistua tasa-arvoiseen elämään, vaikka muisti heikkenisi ja ikää tulee lisää.

 

Kirjoittaja:

Merete Luoto

Muistikoordinaattori

Turun kaupunki

Mainokset

Tervehdys Suomen Romaniyhdistyksestä

Hei lukijat !

Tervehdys täältä Suomen Romaniyhdistyksestä. Olen hanketyöntekijä Riitta Wallenius ja minulla on ilo tuoda teille tervehdys romanikentältä.

Hankkeemme Baȟtalo phuuriba eli suomeksi Onnellinen vanhuus toimii STEA:n rahoituksella. Oma työni koostuu viriketoiminnasta, sosiaalineuvonnasta ja liikkuvan toimiston palveluista eli kuljen asiakkaiden luona hoitamassa asioita, mikäli he eivät pääse toimistolle. Tarvittaessa lähden vanhuksen mukaan virastoihin ja joskus myös lääkärille.

Wallenius 3.jpg
Kuva: Suomen Romaniyhdistys ry

Osa asiakkaistani on luku- ja kirjoitustaidottomia ns. kärrymustalaisia, joilla ei aikanaan ollut mahdollisuutta koulunkäyntiin, kun ei ollut asuntoja ja vakituista paikkaa, missä asua. Silloin vaan kierrettiin talosta toiseen ja leipä hankittiin kovalla työllä. Myytiin pitsiä, hoidettiin hevosia, autettiin maalaistaloissa pelloilla ja muissa talon askareissa; siinä koulu ei ollut ensisijainen asia. Nyt nämä ihanat vanhukset saavat elää vähän helpommalla ja jokaisella on koti, josta aamulla herätä.

Viriketoiminta on ollut täysin uutta romaneille. ”Joutavaa touhua!”, kuten eräs kerholainen sanoi. Yhdessä olemme kuitenkin harjoitelleet kaikenlaista tekemistä, mitä nyt vaan voi käsillä tehdä. Monet ovat toki taitavia käsityöläisiä, joten siinä ohjaajan virkkaustaidot ovat jääneet toiseksi.

Wallenius 4.jpg
Kuva: Suomen Romaniyhdistys ry

Myös romanikieli on läsnä kerhossamme. Aina välillä kuulee jonkun sanan tai lauseen romanikielellä, tämä on muistille hyvää harjoitusta. Useimmiten vanhukset puhuvat omaa kieltään jutellessaan omista asioistaan.

Kerhotoiminta on monelle henkireikä, usein kuulee lauseen ”Saadaan olla omiemme kanssa” ja näinhän se on. Oma kieli, kulttuuri, yhteinen historia ja osin kipeätkin kokemukset yhdistävät näitä ihmisiä tiukasti toisiinsa.

Ryhmämme romanivanhuksista vain muutama käyttää palvelutalon muita kerhoja, kuten liikuntaa ja käsitöitä, vaikka kovasti kannustamme lähtemään mukaan harrastuksiin. Se ei kuitenkaan ole helppoa mennä ainoana romanina muiden joukkoon, mutta pikkuhiljaa varmasti tämäkin onnistuu.  Oman haasteen ohjaajan näkökulmasta tuo se, että meillä on samassa ryhmässä sekä muistisairauksia potevat että ne, joilla ei juurikaan ole muistin kanssa ongelmia. Siinäpä haastetta!

Viimeisten kolmen vuoden aikana olemme ottaneet osaa Suomen muistiasiantuntijoiden ETNIMU -muistiprojektiin. Sieltä saimme hurjan määrän tietoa ja käytännön harjoituksia, joita olemme sitten ryhmässä tehneet. Lähes kaikkihan ovat huolissaan omasta muististaan ja tietoisia siitä, että muistin heikkeneminen hankaloittaa arjessa selviämistä.  Niin minäkin ja koetan omalta osaltani tehdä asioita, jotka ovat hyväksi muistiterveydelle ja jakaa samaa tietoa kerholaisille.

Wallenius 2
Kuva: Suomen Romaniyhdistys ry

Aina ei työkenttä ole aurinkoa ja onnea, vaan edelleenkin romaniväestö kokee syrjintää, jopa selkeää rasismia. On surullista, että julkisilla paikoilla huudellaan, syljetään ja halveksitaan. Palveluakaan ei aina saa, kun kulkee romanivaatteissa, vaikka yhdenvertaisuuslain pitäisi olla kaikille päivänselvä asia.

Romanit puhuvat piilorasismista, ja sitä on paljon. Itse kaipaan ihmisten asenteisiin muutosta. Aina, kun kohtaan virkailijan, jolla on selvästi negatiivinen asenne, mietin, millaisen lapsuuden hän on elänyt ja onkohan hänen asenteensa siirtynyt sukupolvelta toiselle. Myös ihmisten kehonkieltä on oppinut vuosien varrella tulkitsemaan. Yhtään sanaa ei tarvitse sanoa keho kertoo kaiken.

Mutta onneksi vastapainoksi on paljon sellaisia ihmisiä, jotka tekevät työnsä iloisin mielin ja palvelevat kaikkia tasapuolisesti. Maailma muuttuu pikkuhiljaa, ja me sen mukana.

Hyvää jatkoa kaikille lukijoille!

 

Wallenius

Kirjoittaja:

Riitta Wallenius

Hanketyöntekijä

Suomen Romaniyhdistys ry

 

 

Mun gal muitan – mie kyllä muistan

Muistiviikkoa vietettiin tänä vuonna teemalla Muistisairauden monet kasvot. Saamelaisella muistisairaalla on omanlaiset kasvot, saamelaiset kasvot, vaikka muistisairaudet muokkaavatkin kasvoja monen näköisiksi.  Muistisairaiden kanssa työskennellessä on korostunut yhä enemmän auttajan saamen kielen ja kulttuurin osaaminen.  Eräs asiakas kiteyttikin toimintaa näin: ”Kotona on paras. Kyllä on turvallista, kun saan puhua omia asioita saameksi, ja se ymmärtää kaikki mitä tarkotan ja ittekin ymmärrän. Tämä yhessä muisteleminen antaa voimia”. Työssäni ovat tulleet vastaan asiakkaiden turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteet, tuen tarve ja kodin tärkeys. Äidinkielellä voi nostaa esille vaiettujakin asioita ja menneisyyden tuskaa, mutta myös sitä iloa, jota asioiden läpikäyminen antaa.

Ristenrauna1
Kuva: SámiSoster ry

Auttamisen sisällöissä muistisairaan ihmisen oma kulttuuri ja kulttuuriset voimavarat ovat erinomaisen tärkeitä. Yhteydensaaminen, omatoimisuuden ylläpitäminen tai osallistumisen aktivointi onnistuvat paremmin oman kulttuurin kautta. Saamelaisille luonto on eräs merkittävä tekijä. Luonnon tuoksut ja äänet ovat ihmeellisen aktivoivia samoin kuin eläimet. Porokoiralle, joka on aina kuulunut poronhoitajien elämään, jaksaa puhua, vaikkei enää ihmisille jaksaisi. Luonnon tuoksut, sateen ropina, linnun laulu tai variksen raakkuminen, tuli, savun tuoksu, ne aktivoivat liikkumista ja ympäristön seuraamista, mutta myös auttavat ylläpitämään vuorovaikutustaitoja.  Päivittäinen ruoka on jokaiselle tärkeä. Muistisairaan ihmisen arjessa perinteisen ruuan tuoksu ja maku tekevät päivästä juhlan.

Ristenrauna2
Kuva: SámiSoster ry

Kun saamelaiset kokoontuvat yhteen ja kun siellä on mukana kaikki, muistisairaatkin, kokee vanhus olevansa osa laajempaa yhteisöä, jossa hän on arvokas ja arvostettu yhteisön jäsen, vaikka muisti onkin jo huono. Hyvä elämä rakentuu turvallisesta ja mielekkäästä elämästä kotona. Muisti on meidän tärkein pääoma ja jos se sairastuu, sitä ei voi proteeseilla eikä millään korvata.  Sen vuoksi siitä pitääkin pitää aivan erityistä huolta. Joten pidä huolta muististasi, käytä sitä paljon, liiku ja pidä kuntoa yllä, syö muistiystävällistä ruokaa, puhu muiden kanssa, laula, nuku hyvin, koska uni on muistille tärkeä ja ole positiivinen! Saamelaisen muistisairaan ihmisen kohtaamisessa ja auttamisessa, muista oman kielen ja kulttuurin merkitys.

Ristenrauna4
Vanhustenviikolla palvelutalossa järjestettiin vapaaehtoisvoimin saamelainen perinneruokailu. Kuva: Kyllikki Tanhua. 

Hae tietoa kulttuurisista voimavaroista SamiSoster ry:n nettisivuilta www.samisoster.fi/muitogiisa

 

 

 

 

Inarissa , lokakuussa 2017

Ristenrauna Magga

Kirjoittaja on SámiSoster ry:n toiminnanjohtaja.

 

 

Förebyggande arbete förbättrar livskvaliteten – Minnesarbete i Åboland

Den nationella Minnesveckan infaller årligen i samband med den Internationella Alzheimer-dagen (21.9). Dagen har uppmärksammats sedan år 1994, under Alzheimer´s Disease Internationals ledning. Ett tema för Minnesveckan år 2017 var ”Minnessjukdomens många ansikten”. I Finland finns uppskattningsvis 193 000 personer som har insjuknat i en minnessjukdom. Varje dag får 40 personer en minnessjukdoms diagnos.

Gruner3

I Åbonejdens Alzheimer-förening r.f. fortsätter det svenskspråkiga projektet Hjärningar – Förebyggande arbete förbättrar livskvaliteten som startade år 2014. Huvudmålsättningen är att inom verksamhetsområdet främja dels den svenskspråkiga befolkningens hjärnhälsa dels välbefinnandet för personer med en minnessjukdom samt deras närstående. Verksamhetsområdet innefattar Åbo, Pargas, Nagu, Korpo, Houtskär, Iniö, Kimito, Västanfjärd och Dragsfjärd. Området är geografiskt mycket utspritt och består även av öar ute i skärgården.

Projektets verksamhetsformer är bl.a. föreläsningar och kurser i hjärnhälsa, Pop Up caféer, stöd- och handledning samt nätverksarbete och koordinerande av svenskspråkigt material. Också med tanke på temat Minnessjukdomens många ansikten har nätverksarbetet en betydande roll. I projektet skapades olika arbetsgrupper för utvecklingsarbete. Grupperna bestod av yrkespersoner som arbetar med minnesfrågor på svenska, både lokalt från kommunerna och nationellt från Svenskfinland.

Gruner2

Minnesarbetet och vårdkedjan för personer med minnessjukdom är som känt mycket mångdimensionell. Man vet att risken att insjukna stiger med åldern samtidigt som allt flera personer i arbetsför ålder insjuknar. Det förebyggande arbetet blir allt viktigare. Varje persons sjukdomsförlopp och egna upplevelser samt behov av stöd och handledning är individuellt. Även de närståendes behov och sätt att reagera är unika.

Skärgården och mindre kommuner präglas bl.a. av långa avstånd, varierande förhållanden och en speciell gemenskap. För yrkespersonerna är samarbete, det egna ansvaret och flexibilitet viktigt. Många gånger kan det bli frågan om skräddarsydda lösningar för personer med minnessjukdom och deras närstående. Det är mycket viktigt att föra verksamheten lokalt, nära befolkningen. Föreläsningar och kurser i hjärnhälsa har haft många intresserade deltagare. Kommuninvånarna sporrar även varandra att delta och man tar hand om varandra.  Deltagarna har uttryckt att de inte skulle ha deltagit om t.ex. kursen skulle ha ordnats på annan ort.

Gruner

Det egna modersmålet har en stor betydelse för de flesta; både insjuknade, närstående och yrkespersoner. Det är viktigt att få handledning, service och information på det egna modersmålet. Ny information i olika former finns, men når den ut till alla? Glädjande kan man konstatera att också svenskspråkigt material finns, men det gäller att genom samarbete sprida informationen och göra den synlig.

Yrkespersonerna i kommunerna anser själva att arbetsgruppsarbetet har bidragit till att främja samarbetet. De har hittat gemensamma riktlinjer för minnesklienternas bästa och utvecklingsarbetet fortsätter. Nationella gruppen anser det som värdefullt att det nationellt har bildats ett nätverk med fokus på minnesfrågor på svenska. De har fått nya kontakter samt kunnat dela med sig av information, kunskap och erfarenheter.  En positiv förändring i minnesarbetet upplevs och arbetet förenhetligas.

Skärgården, Gruner

Arbetet i projektet Hjärningar och framför allt samarbetet med olika aktörer är mycket intressant och berikande. Tillsammans kan vi utvecklas, stöda varandra och svara på de behov som dagens minnesarbete för med sig. Det finns mycket att göra och vi kan med glädje konstatera att projektet fortsätter med finansiering från STEA. Projektresultaten från de tre första åren påvisar nämligen att det finns behov av förebyggande minnesarbete och kontinuerligt utvecklingsarbete också på svenska, både lokalt och nationellt.

 

Marina Grunér

Projektkoordinator, Åbonejdens Alzheimer-förening r.f.

Alva, Finlands minnesspecialister r.f.

Sateenkaarisenioreiden yhdenvertainen ikääntyminen

Jotkin asiat elämässä, kuten verojen maksaminen ja ikääntyminen, ovat väistämättömiä. Vaikka vanheneminen on universaalia, ikääntyvät kaikki ihmiset omine erityispiirteineen.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat seniorit ovat eläneet osan elämästään aikana, jolloin homoseksuaaliset teot ovat olleet rangaistavia, eikä sukupuolen moninaisuudesta ole ollut tietoa saatavilla. Vanhempien ikäpolvien kokemat yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ovat olleet tiukkoja. Osa sateenkaarisenioreista on saattanut elää koko elämänsä pystymättä kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sanallistamaan kokemaansa sukupuolta.

SATEENKAARISENIORIT
Sateenkaarisenioreiden rekka Helsinki Pride 2017-kulkueessa.

Monet sateenkaariseniorit kokevat vielä tänäkin päivänä, että niin sanottu kaapista ulos tuleminen on edelleen mahdotonta, koska omat kokemukset ja yhteiskunnan torjuva ilmapiiri ovat jättäneet jälkensä ihmisten ajatuksiin ja tuntemuksiin. Vanhenemisen myötä useimmat ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, ja siksi sote-alan henkilökunnan valmius kohdata moninaisuutta mietityttää sateenkaaritaustaisia ikäihmisiä. Monia saattaa myös pelottaa mahdollisuus, että esimerkiksi palvelutaloon muuttaminen merkitsisi joutumista takaisin kaappiin.

Setan vuonna 2012 teettämä Visioi vanhuutesi-kysely osoitti, että 30 % sateenkaarisenioreista on jättänyt sosiaali- ja terveyspalveluita käyttämättä epäasiallisen kohtelun pelossa. Sote-alan opiskelijoiden ja ammattilaisten kouluttaminen onkin äärettömän tärkeää, jotta tietoisuus ikääntyvien ihmisten moninaisuudesta leviää ja puheeksi ottamisen kynnys madaltuu. Mitä helpompi ihmisen on olla oma itsensä, sitä laajempia terveyshyötyjä siitä on hänen fyysiselle, henkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnilleen.

Iän karttuessa alkavat muistiin liittyvät asiat usein kiinnostaa ja askarruttaa monesta eri näkökulmasta. Kuinka käy oman identiteetin ja omiin tarpeisiin vastaamisen muistin ja muun toimintakyvyn heikentyessä? Kuinka sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan huomioon muistisairaan henkilön seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti?

Kaiken lähtökohta on kuitenkin ihmisten välinen kohtaaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi kotihoidon palvelu- ja hoitosuunnitelmissa sekä muissa palvelutarpeen arvioinneissa, on ensisijaisen tärkeää käsitellä ihmisen elämäntilannetta laaja-alaisesti ottaen huomioon myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Tällöin ammattilaisen pitää pystyä kohtaamaan asiakas avoimesti, kunnioittavasti ja vastavuoroista dialogia ylläpitäen. Palveluntarjoajien tulisi viestiä olevansa tietoisia asiakaskuntansa moninaisuudesta.

Olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, eikä tiettyyn seksuaali- tai sukupuoliviiteryhmään kuuluminen vielä kerro paljoa henkilöstä itsestään. Tärkeintä on tiedostaa, että meitä ihmisiä on monenlaisia, ja että joillekin omana itsenään oleminen ei välttämättä koskaan ole ollut itsestäänselvyys. Kanssaihmisen kohtaaminen subjektiivisena yksilönä on aina hyvän ja inhimillisen vuorovaikutuksen alku. Sateenkaarisenioreiden tarpeista ja niiden huomioon ottamisesta sosiaali- ja terveyspalveluissa on yhä enemmän tietoa sekä materiaalia, johon perehtyminen auttaa ikäihmisten sensitiivisessä kohtaamisessa.

Vaalitaan kaikki moninaisuutta omilla tahoillamme ja tavoillamme.

 

Kirjoittaja: Touko Niinimäki

Kirjoittaja työskentelee Setassa seniorityön koordinaattorina.

Fyysinen rajoittaminen – Asenteet ja hoitokulttuuri murroksessa

Fyysisellä rajoittamisella on pitkä historia vanhus- ja mielenterveystyössä. Monesti tämän tyyppisiä käytäntöjä puolustetaan vetoamalla sairaan ihmisen ja hoitohenkilökunnan turvallisuuteen (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014), mutta taustalta löytyy tutkitusti myös muita syitä. Kiireessä paljon huomiota vaativat vanhukset on yksinkertaisesti helpompi hoitaa, jos heidän liikkumistaan rajoitetaan. Voidaan myös olla niin sanotusti rutiinien vankeja; näin meille on opetettu ja näin meillä on aina toimittu. (Möhler & Meyer, 2014) Pelko mahdollisen tapaturman jälkiseuraamuksista saattaa aiheuttaa hoitoyhteisöissä varman päälle pelaamista ja ylivarovaisuutta (Gastmans & Milisen, 2006; Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014).

Yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden kaventaminen tekee fyysisestä rajoittamisesta kuitenkin eettisen ihmisoikeuskysymyksen. Moni ammattilainen myös kokee, että pakkotoimenpiteet sotivat omaa oikeuskäsitystä vastaan (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014; Saarnio & Isola, 2010). Tutkimusten mukaan fyysisellä rajoittamisella on negatiivisia vaikutuksia ihmisen niin fyysiseen, psyykkiseen kuin sosiaaliseenkin hyvinvointiin. Esimerkiksi painehaavojen on todettu lisääntyvän sitomisen myötä ja liikkumiskyvyn huononevan entisestään (Castle & Engberg, 2009). Myös käytösoireet, joita monesti fyysisellä rajoittamisella pyritään hillitsemään, tuppaavat lisääntymään pakkokeinojen käytön myötä. Lisäksi sosiaaliset kontaktit vähenevät aiheuttaen eristyneisyyttä. (Gastmans & Milisen, 2006) Erityisesti muistisairaiden ihmisten kohdalla ongelmana on myös se, että he eivät muista miksi heidät on sidottu.

Jotta toimintamalleja olisi mahdollista muuttaa, on löydettävä vaihtoehtoja vanhoille käytännöille. Tutkimuksessa on korostettu mm. hoitajan ja muistisairaan ihmisen vuorovaikutuksen lisäämistä, hoidon yksilöimistä ja itsenäisyyden tukemista rajoittamisen sijaan (Gastmans & Milisen, 2006). Lisäämällä rauhoittavia aktiviteetteja, kuten musiikin kuuntelua, käytösoireita on kyetty vähentämään merkittävästi (Ludwick et al. 2012). Ennakointi on siis kaiken ydin! Yksittäinen valistunut työntekijä ei kuitenkaan voi yksin hoitokulttuuria muuttaa. Asiaa voi ja pitää toki tuoda esiin, mutta käytäntöjen uudistaminen vaatii koko työyhteisön sitoutumista. Koulutuksella, tiedon jakamisella ja tarvittavan tuen takaamisella on tässä tärkeä rooli. Lisäksi johtoportaan on tietoisesti kohdennettava resursseja fyysisen rajoittamattomuuden mahdollistamiseen (Saarnio & Isola, 2010). Jotta turvallisuus voidaan taata, ympäristöä täytyy kehittää sopivaksi. On niin ikään sijoitettava uuteen välineistöön ja henkilökunnan palkkaukseen. (Gastmans & Milisen, 2006; Saarnio & Isola, 2010)

Mitä sinä olet mieltä?

 

Lähteet:

Castle, N.G. & Engberg, J. (2009): The health consequences of using physical restraints in nursing homes. Medical Care, vol. 47, no. 11, pp. 1164-1173.

Gastmans, C. & Milisen, K. (2006): Use of physical restraint in nursing homes: clinical-ethical considerations. J Med Ethics. Vol. 32, pp. 148-152.

Ludwick, R., O’Toole R. & Meehan A. (2012): Restraints or alternatives: safety work in care of older persons. International Journal of Older People Nursing. Vol. 7, pp. 11-19.

Möhler, R. & Meyer, G. (2014): Attitudes of nurses towards the use of physical restraints in geriatric care: A systematic review of qualitative and quantitative studies. International Journal of Nursing Studies. Vol. 51, pp. 274-288.

Saarnio, R. & Isola, A. (2010): Nursing staff perceptions of the use of physical restraint in institutional care of older people in Finland. Journal of Clinical Nursing. Vol. 19, pp. 3197-3207.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

Toteutuuko tasa-arvo sosiaali- ja terveydenhuollossa monikulttuurisessa Suomessa?

Suomessa puhutaan paljon sosiaali- ja terveydenhuollon eriarvoistumisesta, kun keskustellaan julkisen ja yksityisen sektorin palveluista. Tasa-arvokeskustelussa tulisi kuitenkin huomioida muutkin tekijät kuin vain varallisuuserot. Yksi tällainen haasteita tuova elementti on monikulttuurisuus ja sen mukanaan tuoma tarve sovittaa yhteen erilaisia käytäntöjä. Hyvien tuloksien saamiseksi meidän on huomioitava kulttuurisensitiivisyys niin sairauksien hoidossa kuin ennaltaehkäisyssä.

Kansainvälisissä vertailuissa on todettu, että maahanmuuttajataustaiset ihmiset käyttävät vähemmän terveyspalveluita huolimatta paikoin suuremmista tarpeista. Osittain tämän katsotaan johtuvan tiedonpuutteesta sekä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän tuntemuksen heikkoudesta, mutta myös kulttuurieroista. (Denktas et al. 2009) Vanhuksia pyritään mm. hoitamaan enemmän kotona, koska se on yhteisön tapa. Äidin tai isän vanhainkotiin lykkääminen voidaan tuomita vahvasti yhteisön sisällä.

Myös tulkin käyttö voi heikentää terveyspalveluiden laatua. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi potilaan asenne sairaudenhoitoon voi jäädä hoitohenkilökunnalta hämärän peittoon, vaikka asiasisällöt käännettäisiin sanasta sanaan. Niin ikään oireiden esiin nostaminen tuntuu olevan hankalampaa tulkkia käyttäville potilaille. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa diabetesvastaanotolla käyvien maahanmuuttajien holistinen hoito kärsi tulkkauksesta, sillä tulkit eivät kääntäneet mielestään epärelevanttia potilaan antamaa tietoa. (Seale et al. 2013)

Monikulttuurisuus on tulossa yhä vahvemmin vanhus- ja muistityöhön, sillä maahanmuuttajaryhmämme alkavat ikääntyä. Tämä vaatii varautumista, sillä haluammehan tarjota laadukasta hoitoa kaikille tasapuolisesti. Maailmalla tehdyt tutkimukset osoittavat, että yleisesti ottaen maahanmuuttajat suoriutuvat heikommin esimerkiksi muistitesteissä. Tätä on selitetty mm. kielivaikeuksilla, kehnolla lukutaidolla ja alhaisella koulutustasolla (Komaric et al. 2012). Lisäksi muistin heikkenemisen takia ei välttämättä hakeuduta hoitoon, koska sen katsotaan olevan luonnollinen osa vanhuutta tai diagnoosi voidaan kokea erityisen häpeälliseksi. Jo mainittu palvelujärjestelmän huono tuntemus voi myös estää omaishoitajaa löytämästä tarvitsemaansa apua.

Miten siis ehkäisisimme terveyteen liittyvää epätasa-arvoa eri taustaisten ihmisten välillä? Tätä Suomen muistiasiantuntijat pohtivat jatkuvasti ETNIMU -hankkeensa yhteydessä. Hankkeessa on huomattu, että tiedon levittäminen omalla kielellä ja oman yhteisön tuella on elintärkeää. Valtaväestön tapaan maahanmuuttajat, sekä potilaat että omaiset, kaipaavat henkilökohtaista neuvontaa. Tämän ohella he kaipaavat kuitenkin myös ”kulttuurin tulkkia”, joka tuntee suomalaista sosiaali- ja terveydenhuoltosysteemiä ja ylipäätään tapaamme hoitaa terveyttä. Lisäksi suomea heikosti puhuville tulisi soveltaa muistitestejä, joissa ei tarvita kieli- tai edes lukutaitoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilökunnan monikulttuurisuusosaamiseen ei myöskään voi panostaa liikaa.

Mitkä ovat sinun kokemuksesi?

SUMU on myös julkaissut aiheeseen liittyvän videon, jossa venäjänkielinen omaishoitaja kertoo kokemuksistaan. Voit katsoa videon tästä

Lähteet:

Denktas S, Koopmans G, Birnie E, Foets M. & Bonsel G. (2009): Ethnic background and differences in health care use: a national cross-sectional study of native Dutch and immigrant elderly in the Netherlands. International Journal for Equity in Health, 2009, 8: 35.

Komaric N, Bedford S & van Driel M.L. (2012): Two sides of the coin: patient and provider perceptions of health care delivery to patients from culturally and linguistically diverse backgrounds. BMC Health Services Research 2012, 12: 322.

Seale C, Rivas C, Webb S & Kelly M. (2013): Moral mediation in interpreted health care consultations. Social Science & Medicine, 2013, 98: 141–148.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry