Elo-D® -havainnointi tarjoaa pysäyttäviä kokemuksia

Elo-D® -havainnointi tarjoaa muistityön ammattilaiselle mahdollisuuden ymmärtää muistisairautta sairastavan ihmisen kokemuksia. Arjen ja hyvinvoinnin elementit nousevat esiin silloinkin, kun henkilö ei niistä enää itse sanallisesti pysty kertomaan. Havainnoinnin antama tieto koskettaa emotionaalisesti ja pysäyttää tarkastelemaan omia ja työyhteisön toimintatapoja. Näitä toimintatapoja voi peilata myös uusimpaan tutkimustietoon muistisairautta sairastavan ihmisen hyvinvoinnin tarpeista sekä hyvän hoidon suosituksista ja käytännöistä.

Ensimmäisen oman kosketukseni Elo-D® -havainnointeihin sain yli kymmenen vuotta sitten. Silloin menetelmää kehitettiin Suomen muistiasiantuntijat ry:ssä, ja johtamani hoivakoti sai olla yhtenä havainnointien pilottikohteena. Työpaikalla odotimme etukäteen ulkopuolisen havainnoitsijan tuloa innostuneina, mutta vähän epäilevinä. Näinköhän metodi olisi luotettava? Lopulta meille tuli kuitenkin yllätyksenä, miten hyvän kuvan ulkopuolinen havainnoija sai yhden päivän aikana asukkaidemme kuulumisista, tyypillisestä päivästä, ja siitä millainen hoivakodin ilmapiiri ja toimintakulttuuri ovat.

Jälkikäteen pidetty, Elo-D® -havaintoihin perustuva palautetilaisuus ja siinä käydyt keskustelut olivat herätteleviä. Saimme vahvistusta sille, että olimme tehneet oikeita asioita. Muistisairaiden ihmisten hyvän hoidon periaatteet ja laatusuositukset elivät arjen valintoina ja arvokkaina tekoina. Palautekeskustelujen vahvuus oli se, että hyvinkin neutraalit havainnot ja muistiin kirjatut katkelmat arjen tilanteista haastoivat meidät ammattilaisina perustelemaan arjen valintojamme itsellemme työyhteisönä. Ulkopuolinen Elo-D® -havainnoija auttoi yksikköämme toisaalta oivaltamaan muutostarpeet, ja toisaalta myös näkemään arvokkaat asiat, joissa olimme onnistuneet ja joita tulisi jatkossakin vaalia.

Kouluttauduin myöhemmin myös itse Elo-D® – havainnoitsijaksi Suomen muistiasiantuntijat ry:n järjestämässä koulutuksessa. Sain käyttööni hyvät työkalut havaintojen tekemiselle, kirjaamiselle ja analysoinnille. Lisäksi sain ohjausta havainnointiin sekä ratkaisuja etsivien ja kehittämistyötä ohjaavien keskustelujen käymiseen hoitoyhteisössä.

Elo-D logo

Jokainen havainnointiprosessi tarjoaa Elo-D® -havainnoitsijalle mahdollisuuden oppimiseen ja ammatilliseen kehittymiseen. Sekä havainnointi, havaintojen analysointi, palautekeskustelut yhteisössä että raportin kirjoittaminen syventävät ja laajentavat näkemyksiä muistisairautta sairastavan ihmisen hyvästä elämästä ja laadukkaasta hoidosta.

Elo-D® -menetelmä on pitkän kehittämistyön tulos, mikä osaltaan myös lisää sen luotettavuutta. Toisaalta menetelmän toimivuudesta kertoo myös se, että työyhteisöt lähes poikkeuksetta kertovat havainnoinneista saadun palautteen kuvaavan erittäin osuvasti heidän asukkaidensa tyypillistä päivää. Havainnot tekevät näkyväksi myös asioita, joille on sokeuduttu, tai kuten eräs hoitaja kuvasi: ”Ne oli huolella lakaistu maton alle ja nyt matto vedettiin pois”. Useimmiten muutosta kaipaavat asiat tiedostetaan, mutta muutoksen käynnistäminen vaatii henkilökohtaista oivaltamista. Oivallukset syntyvät muistisairautta sairastavien ihmisten kokemuksiin syventymisestä ja tilaisuudesta pysähtyä pohtimaan niiden merkitystä.

Olen kokenut suurena lahjana ja ammatillisena kehittymismahdollisuutena tilaisuuden olla välittämässä muistisairaan ihmisen kokemuksia ammattilaisille. Pysäyttävintä on ollut se, miten havainnointitilanteissa olen saanut vangittua ainutkertaisia kohtaamisia, jotka tekevät näkyväksi ammattilaisen ammattitaidon ja ihmisyyden. Usein kohtaamisten arvo ja merkitys on jäänyt ammattilaiselta tunnistamatta. Niistä kuitenkin löytyy työn merkitys ja voima vastuulliseen ja vaativaan tehtävään. Elo-D® -prosessin voikin sanoa vahvistavan kaikkien yhteisöön kuuluvien hyvinvointia!

 

Kirjoittaja: Minna Laine

Elo-D® -havainnoija

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Perhehoitoliitossa

Sosiaaliohjaaja ja logoterapiakouluttaja

Suomen muistiasiantuntijat ry:n aluevastaava ja hallituksen jäsen

Sateenkaarisenioreiden yhdenvertainen ikääntyminen

Jotkin asiat elämässä, kuten verojen maksaminen ja ikääntyminen, ovat väistämättömiä. Vaikka vanheneminen on universaalia, ikääntyvät kaikki ihmiset omine erityispiirteineen.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat seniorit ovat eläneet osan elämästään aikana, jolloin homoseksuaaliset teot ovat olleet rangaistavia, eikä sukupuolen moninaisuudesta ole ollut tietoa saatavilla. Vanhempien ikäpolvien kokemat yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ovat olleet tiukkoja. Osa sateenkaarisenioreista on saattanut elää koko elämänsä pystymättä kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sanallistamaan kokemaansa sukupuolta.

SATEENKAARISENIORIT
Sateenkaarisenioreiden rekka Helsinki Pride 2017-kulkueessa.

Monet sateenkaariseniorit kokevat vielä tänäkin päivänä, että niin sanottu kaapista ulos tuleminen on edelleen mahdotonta, koska omat kokemukset ja yhteiskunnan torjuva ilmapiiri ovat jättäneet jälkensä ihmisten ajatuksiin ja tuntemuksiin. Vanhenemisen myötä useimmat ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, ja siksi sote-alan henkilökunnan valmius kohdata moninaisuutta mietityttää sateenkaaritaustaisia ikäihmisiä. Monia saattaa myös pelottaa mahdollisuus, että esimerkiksi palvelutaloon muuttaminen merkitsisi joutumista takaisin kaappiin.

Setan vuonna 2012 teettämä Visioi vanhuutesi-kysely osoitti, että 30 % sateenkaarisenioreista on jättänyt sosiaali- ja terveyspalveluita käyttämättä epäasiallisen kohtelun pelossa. Sote-alan opiskelijoiden ja ammattilaisten kouluttaminen onkin äärettömän tärkeää, jotta tietoisuus ikääntyvien ihmisten moninaisuudesta leviää ja puheeksi ottamisen kynnys madaltuu. Mitä helpompi ihmisen on olla oma itsensä, sitä laajempia terveyshyötyjä siitä on hänen fyysiselle, henkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnilleen.

Iän karttuessa alkavat muistiin liittyvät asiat usein kiinnostaa ja askarruttaa monesta eri näkökulmasta. Kuinka käy oman identiteetin ja omiin tarpeisiin vastaamisen muistin ja muun toimintakyvyn heikentyessä? Kuinka sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan huomioon muistisairaan henkilön seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti?

Kaiken lähtökohta on kuitenkin ihmisten välinen kohtaaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi kotihoidon palvelu- ja hoitosuunnitelmissa sekä muissa palvelutarpeen arvioinneissa, on ensisijaisen tärkeää käsitellä ihmisen elämäntilannetta laaja-alaisesti ottaen huomioon myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Tällöin ammattilaisen pitää pystyä kohtaamaan asiakas avoimesti, kunnioittavasti ja vastavuoroista dialogia ylläpitäen. Palveluntarjoajien tulisi viestiä olevansa tietoisia asiakaskuntansa moninaisuudesta.

Olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, eikä tiettyyn seksuaali- tai sukupuoliviiteryhmään kuuluminen vielä kerro paljoa henkilöstä itsestään. Tärkeintä on tiedostaa, että meitä ihmisiä on monenlaisia, ja että joillekin omana itsenään oleminen ei välttämättä koskaan ole ollut itsestäänselvyys. Kanssaihmisen kohtaaminen subjektiivisena yksilönä on aina hyvän ja inhimillisen vuorovaikutuksen alku. Sateenkaarisenioreiden tarpeista ja niiden huomioon ottamisesta sosiaali- ja terveyspalveluissa on yhä enemmän tietoa sekä materiaalia, johon perehtyminen auttaa ikäihmisten sensitiivisessä kohtaamisessa.

Vaalitaan kaikki moninaisuutta omilla tahoillamme ja tavoillamme.

 

Kirjoittaja: Touko Niinimäki

Kirjoittaja työskentelee Setassa seniorityön koordinaattorina.

Muistelulla mielen hyvinvointia

Miltä sinusta tuntuu, kun katselet omia valokuviasi? Miltä sinusta tuntuu, kun muistelet jotain tapahtumaa yhdessä läheisesi tai ystäväsi kanssa? Ajattelisin, että vastauksesi on: hyvältä. Vastaavasti voisi kysyä, miltä sinusta tuntuisi, jos valokuvia ei olisi olemassakaan tai ei voisi kertoa kenellekään mistään tapahtumasta? Tähän vastauksesi voisi olla: tyhjältä.

Muistelu

Menneisyys määrittää meitä ja tätä päivää. Mistä olemme tulleet, mitä tehneet, mistä pitäneet jne. Erittäin tärkeitä asioita läheistenkin tietää. Vielä tärkeämpiä silloin, kun identiteetti murenee ja muistisairaus muuttaa ajattelutapaa. Olenko nyt oikeassa paikassa, ketä nämä ihmiset ympärilläni ovat, en tunne heitä ja tuskin he tuntevat minua. Kunnes tulee hoitaja, joka puhuttelee nimelläni ja tietää kotitaloni nimen. Samaisella hoitajalla on aikaa istahtaa viereeni katselemaan valokuviani ja yhtäkkiä voinkin kertoa mitä kuvissa tapahtuu, koska hän on aidosti kiinnostunut kokemuksistani. Koska ne minä muistan. Olen olemassa sittenkin ja olen arvokas sittenkin.

Muistelua voi tehdä ja toteuttaa hyvin monin eri tavoin. Valokuvien avulla, kyselemällä elämän varrella tapahtuneista asioista, esineiden avulla. Luovuutta saa onneksi käyttää muistisairaiden hoitotyössä. Voi olla, että muistisairaan henkilön ahdistuneisuus ja levottomuus häviää tällä tavoin.

Antoisia muisteluhetkiä ja aurinkoa sinun kesääsi!

 

Kirjoittaja: Paula Piirainen

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja ja tohtoriopiskelija. Väitöstutkimuksen aiheena hänellä on mustisairaiden hoitotyö.

Fyysinen rajoittaminen – Asenteet ja hoitokulttuuri murroksessa

Fyysisellä rajoittamisella on pitkä historia vanhus- ja mielenterveystyössä. Monesti tämän tyyppisiä käytäntöjä puolustetaan vetoamalla sairaan ihmisen ja hoitohenkilökunnan turvallisuuteen (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014), mutta taustalta löytyy tutkitusti myös muita syitä. Kiireessä paljon huomiota vaativat vanhukset on yksinkertaisesti helpompi hoitaa, jos heidän liikkumistaan rajoitetaan. Voidaan myös olla niin sanotusti rutiinien vankeja; näin meille on opetettu ja näin meillä on aina toimittu. (Möhler & Meyer, 2014) Pelko mahdollisen tapaturman jälkiseuraamuksista saattaa aiheuttaa hoitoyhteisöissä varman päälle pelaamista ja ylivarovaisuutta (Gastmans & Milisen, 2006; Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014).

Yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden kaventaminen tekee fyysisestä rajoittamisesta kuitenkin eettisen ihmisoikeuskysymyksen. Moni ammattilainen myös kokee, että pakkotoimenpiteet sotivat omaa oikeuskäsitystä vastaan (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014; Saarnio & Isola, 2010). Tutkimusten mukaan fyysisellä rajoittamisella on negatiivisia vaikutuksia ihmisen niin fyysiseen, psyykkiseen kuin sosiaaliseenkin hyvinvointiin. Esimerkiksi painehaavojen on todettu lisääntyvän sitomisen myötä ja liikkumiskyvyn huononevan entisestään (Castle & Engberg, 2009). Myös käytösoireet, joita monesti fyysisellä rajoittamisella pyritään hillitsemään, tuppaavat lisääntymään pakkokeinojen käytön myötä. Lisäksi sosiaaliset kontaktit vähenevät aiheuttaen eristyneisyyttä. (Gastmans & Milisen, 2006) Erityisesti muistisairaiden ihmisten kohdalla ongelmana on myös se, että he eivät muista miksi heidät on sidottu.

Jotta toimintamalleja olisi mahdollista muuttaa, on löydettävä vaihtoehtoja vanhoille käytännöille. Tutkimuksessa on korostettu mm. hoitajan ja muistisairaan ihmisen vuorovaikutuksen lisäämistä, hoidon yksilöimistä ja itsenäisyyden tukemista rajoittamisen sijaan (Gastmans & Milisen, 2006). Lisäämällä rauhoittavia aktiviteetteja, kuten musiikin kuuntelua, käytösoireita on kyetty vähentämään merkittävästi (Ludwick et al. 2012). Ennakointi on siis kaiken ydin! Yksittäinen valistunut työntekijä ei kuitenkaan voi yksin hoitokulttuuria muuttaa. Asiaa voi ja pitää toki tuoda esiin, mutta käytäntöjen uudistaminen vaatii koko työyhteisön sitoutumista. Koulutuksella, tiedon jakamisella ja tarvittavan tuen takaamisella on tässä tärkeä rooli. Lisäksi johtoportaan on tietoisesti kohdennettava resursseja fyysisen rajoittamattomuuden mahdollistamiseen (Saarnio & Isola, 2010). Jotta turvallisuus voidaan taata, ympäristöä täytyy kehittää sopivaksi. On niin ikään sijoitettava uuteen välineistöön ja henkilökunnan palkkaukseen. (Gastmans & Milisen, 2006; Saarnio & Isola, 2010)

Mitä sinä olet mieltä?

 

Lähteet:

Castle, N.G. & Engberg, J. (2009): The health consequences of using physical restraints in nursing homes. Medical Care, vol. 47, no. 11, pp. 1164-1173.

Gastmans, C. & Milisen, K. (2006): Use of physical restraint in nursing homes: clinical-ethical considerations. J Med Ethics. Vol. 32, pp. 148-152.

Ludwick, R., O’Toole R. & Meehan A. (2012): Restraints or alternatives: safety work in care of older persons. International Journal of Older People Nursing. Vol. 7, pp. 11-19.

Möhler, R. & Meyer, G. (2014): Attitudes of nurses towards the use of physical restraints in geriatric care: A systematic review of qualitative and quantitative studies. International Journal of Nursing Studies. Vol. 51, pp. 274-288.

Saarnio, R. & Isola, A. (2010): Nursing staff perceptions of the use of physical restraint in institutional care of older people in Finland. Journal of Clinical Nursing. Vol. 19, pp. 3197-3207.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

Omanarvontunto avaimena hyvinvointiin

Ihmisen identiteetin rapistuessa tapa kohdata toiset ihmiset muuttuu. Kanssakäymistä määrittää aina käsitys omasta itsestä ja kun tuo käsitys järkkyy, järkkyy myös käsitys sosiaalisesta ympäristöstä. Omanarvontunto on ihmisen minuuden kulmakivi, mutta muistisairauden edetessä itsenäisyydestä luopuminen ja riippuvuus toisten huolenpidosta monesti heikentää ihmisen itsetuntoa ja itsekunnioitusta.

Mielenkiintoisen tutkimuksen aiheesta on tehnyt hollantilainen tutkimusryhmä (Van Gennip et al. 2016), joka haastatteli lievää tai keskivaikeaa muistisairautta sairastavia 50-94 -vuotiaita hollantilaisia. Tutkimus tarkasteli miten sairastuneiden identiteetti muuttui sekä suhteessa omaan itseen että kanssakäymisessä muiden kanssa. Itsenäisyyden ja kontrollin menetys sekä vaikeudet seurata ympäristöä vähensivät huomattavasti muistisairaiden ihmisten omanarvontuntoa. Kuitenkin rutiineista selviytyminen ja kumppanin päivittäinen avustus koettiin itsekunnioitusta ylläpitävinä tekijöinä. Monet sairastuneet kertoivat keskittyvänsä nykyhetkeen, mikä tutkimuksen mukaan myös mahdollisti itsekunnioituksen säilyttämisen ainakin jollain tasolla.

Haastateltavat kertoivat myös, että heitä nolostutti liikkua julkisilla paikoilla, sillä he pelkäsivät käyttäytyvänsä epänormaalisti. Tästä syystä monet heistä rajoittivat sosiaalisen kanssakäymisensä lähipiiriin, eivätkä mielellään poistuneet kotoaan. Tässä valossa onkin ristiriitaista, että rutiinien säilyttäminen koettiin toisaalta voimaannuttavaksi, mutta toisaalta sairauden myötä kohdehenkilöt alkoivat oma-aloitteisesti muuttaa sosiaalisia rutiinejaan. Eristäytyminen koettiin pienemmäksi pahaksi kuin avuttomuuden tunnustaminen ulkopuolisille.

On selvää, että aktiivinen ja itsenäinen toimijuus on kriittinen osa omanarvontuntoa. Toimijuuden menettäminen on myös erityisesti se, mitä muistisairauksissa pelätään. Kun hoitajasta tulee hoidettava, on kohdattava oma haavoittuvaisuutensa ja tunnustettava avun tarve. Herääkin kysymys, miten muistisairaan ihmisen omanarvontuntoa voidaan tukea sairauden ja hoitoprosessin jokaisessa vaiheessa. Kuten hollantilaistutkimuksessa todettiin, oman kumppanin huolenpito koettiin voimaannuttavaksi tavaksi kohdata muistisairaus. Tästä ajatuksesta tulisikin ottaa kiinni ja jälleen kerran tunnustaa omaishoitajien työn tärkeys ja pyrkiä tukemaan heidän arkeaan. Lisäksi on huomattu, että vertaistuki ja toisten muistisairaiden ihmisten kohtaaminen lisää sairastuneiden itsekunnioitusta. Vertainenhan on tilanteensa kanssa samalla viivalla ja hänet voidaan kohdata tasavertaisena. Niin ikään yksilöllisyyden vaaliminen tukee oman tärkeyden kokemusta. Muistin huonontuessa esimerkiksi personoitu sisustus voi muistuttaa omasta identiteetistä ja herättää flash-backin vaikkapa lempiväristä!

Mitä olet itse mieltä? Miten olet itse työssäsi asiaa käsitellyt? Kommentoi vapaasti ja jaa ideoita kollegoille!

Viitteet:

van Gennip IE, Pasman HRW, Oosterveld-Vlug MG, Willems DL & Onwuteaka-Philipsen BD.  How Dementia Affects Personal Dignity: A Qualitative Study on the Perspective of Individuals with Mild to Moderate Dementia. Journals of Gerontology: Social Sciences 2016; 71(3):491–501.

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry