ETNIMU-toiminta edustettuna Alzheimer Europen asiantuntijatyöryhmässä

Useimmat Euroopan maat ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet monikulttuurisemmiksi, koska kansalaisten liikkuvuus EU-maissa ja maahanmuutto muualta maailmasta on lisääntynyt. Se on nykypäivää myös täällä Suomessa.

Samalla yhä useampi terveys- ja hoitoalan ammattilainen työskentelee vähemmistöryhmiin kuuluvien kanssa. Ammattilaisten koulutustarpeita ja heidän vuorovaikutustaan ​​etnistaustaisten muistisairaiden tai muistihäiriöisten ja heidän läheistensä kanssa on kuitenkin tutkittu melko vähän. Etnistaustaisiin muistisairaisiin ja heidän erityistarpeisiinsa ei myöskään ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Toisaalta eri Euroopan maissa on kehitetty pilotti-, projekti- tai paikallistasolla useita monikulttuurisia lähestymistapoja ja työkaluja, mutta nämä aloitteet ja hankkeet ovat kuitenkin edelleen yksittäisiä esimerkkejä. Niistä ei tiedetä paljoakaan niiden alueiden ulkopuolella, joilla niitä on kehitetty ja toteutettu.

Alzheimer Europe -liitto käynnisti vuoden 2018 alussa yksivuotisen hankeen, jonka tavoitteena on kehittää nykytilannetta muistisairaiden, heidän läheistensä ja alan ammattilaisten välillä edistämällä kulttuurisensitiivistä hoitotyötä ja siihen liittyviä palveluja. Lisäksi tavoitteena on jakaa vähemmistöjen ja etnistaustaisten hoitoon tarvittavaa tukea ja palveluja koskevaa tietoa sekä hyviä käytäntöjä hankkeen työryhmän jäseniltä ja Alzheimer Europen jäsenyhdistyksiltä (40 yhdistystä 35 eri maasta). Päätavoitteena on jakaa laajemmin tietoa siitä, mitä kulttuurisensitiivinen muistityö tarkoittaa.

ETNIMU-projektista hankitun kokemuksen perusteella minut kutsuttiin osaksi hankkeen asiantuntijaryhmää, European Working Group of People With Dementia (EWGPWD). Asiantuntijaryhmän ensimmäinen tapaaminen oli toukokuussa 2018 Leedsissä, Bradfordissa.

Hankkeen lopputuotoksena työstetään raportti hyvistä käytännöistä eri Euroopan maissa. Raportti perustuu kirjallisuuskatsaukseen ja asiantuntijoista muodostuvan työryhmän tuloksiin. EWGPWD-työryhmän jäsenet eivät edusta vähemmistöryhmiä, mutta monilla heistä on kontakteja etnistaustaisiin omissa maissaan ja tietoa hyvistä käytännöistä. Raportin kohderyhmänä ovat laajasti palveluntuottajat ja -tarjoajat, sosiaali- ja terveydenalan ammattilaiset sekä päättäjät ja tutkijat – toimijat, jotka kohtaavat työssään etnistaustaisia muistisairaita. Hanke hyödyttää ammattilaisten lisäksi myös etnistaustaisia muistisairaita ja heidän omaishoitajiaan.

Asiantuntijaryhmän ensimmäisen tapaamisen jälkeen oli mielenkiintoista huomata, että monen muun maan projektilla oli vastaavia haasteita, joita ETNIMU-toiminnallakin on. Koska vastaavanlaista toimintaa toteutetaan myös muissa maissa, oli mukava huomata, että myös ETNIMU-toiminta on ajan hermolla ja tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen. Oli myös innostavaa kuulla, että samanlaisia havaintoja oli muillakin asiantuntijaryhmän jäsenillä, aina käytännön tekijöistä tutkijoihin.

Seuraava EWGPWD-ryhmän kokoontuminen on elokuussa 2018 – sen kuulumisista myöhemmin syksyllä lisää.

Lisätietoja työryhmän kokoontumisesta Alzheimer Europen sivuilla.

Kirjoittaja: Siiri Jaakson, pääsuunnittelija, ETNIMU-toiminta, Suomen muistiasiantuntijat ry

32737786_10156343613870419_3280940975001698304_nNäkymä Bradfordin yliopistosta, jossa asiantuntijaryhmän kokoontuminen pidettiin toukokuussa 2018 (kuva: Siiri Jaakson).

Mainokset

Keskittyminen itsestäänselvään kannattaa

Me ihmiset tapaamme helposti tehdä asioista monimutkaisia. Yksinkertaisessa ja itsestäänselvässä piilee kuitenkin voimaa, jonka unohdamme ja ohitamme aivan liian usein.

Huomaan tämän selvästi työssäni työyhteisöjen parissa kehittäessämme vanhus- ja muistityön toimintakulttuuria asiakaslähtöisemmäksi. Vaikka olisimme haalineet mielin määrin tietoa ja teorioita ja perehtyneet erilaisiin metodeihin, emme koskaan saa toimintakulttuuriamme aidosti asiakaslähtöiseksi, jos ohitamme laadullisessa kehittämisessä sen, mikä on kaikkein yksinkertaisinta: mitä asiakkaamme kokevat palveluidemme parissa, millaiseksi heidän elämänsä niiden parissa muodostuu. Mitä itse haluaisin kokea asiakkaani asemassa?

Tyydymme rajoittamaan muistisairaan ihmisen luonnollista tarvetta liikkua sen sijaan, että etsisimme ratkaisuja siihen, miten voimme mahdollistaa hänen vapaamman liikkumisensa turvallisesti.

Asiakkaan ja ammattilaisen kokemukset voivat poiketa merkittävästi toisistaan. Siinä missä asiakkaan liikkuminen oman kodin ulkopuolella merkitsee hänelle itselleen normaalia elämää ja perustarpeiden tyydyttämistä, voi se ammattilaiselle merkitä sitä, että asiakas karkaa. Tällaiset kokemukselliset ristiriidat ratkaistaan melko harvoin asiakkaan eduksi. Tyydymme rajoittamaan muistisairaan ihmisen luonnollista tarvetta liikkua sen sijaan, että etsisimme ratkaisuja siihen, miten voimme mahdollistaa hänen vapaamman liikkumisensa turvallisesti.

Asiakaskokemus kehittämisen lähtökahdaksi

Laadullinen kehitys tapahtuu silloin, kun otamme asiakaskokemukset kaiken kehittämisen lähtökohdaksi. Sen, miten asiakkaamme kokevat kaiken sen, mille he tarjoamamme palvelun parissa altistuvat.

Asiakaskokemus ei selittele tai tee kompromisseja. Se on asiakkaamme aitoja ja teeskentelemättömiä kokemuksia ja tunteita, joita eivät meidän selityksemme tilanteesta muuta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Liikkumista kaipaava ihminen kokee liikkumisen rajoittamisen ahdistavana, vaikka tarkoituksena olisikin hänen turvallisuutensa varmistaminen.

Asiakaskokemus ei myöskään tapahdu sitten joskus, vaan on tässä ja nyt. Jokaisessa kohtaamisessa tai kohtaamattomuudessa.

Asiakaskokemus ei myöskään tapahdu sitten joskus, vaan on tässä ja nyt. Jokaisessa kohtaamisessa tai kohtaamattomuudessa. Meillä ei ole katkaisijaa, jolla napsautamme asiakaskokemuksen pois päältä niin halutessamme. Asiakaskokemus syntyy silloinkin, kun hoitajat asiakasta avustaessaan puhuvat mieluummin keskenään kuin asiakkaan kanssa.

Tai silloin, kun selitämme itsellemme, että hoivakodissa asuva asiakkaamme on liian huonossa kunnossa, ja siihen nojaten tyydymme tarjoamaan hänelle ainoiksi virikkeiksi loisteputkilampun katossa ja taustalla pauhaavaan television. Asiakkaalle muodostuu tunnekokemus siitäkin, kun pidämme itseämme niin kiireisinä, ettemme asiakkaan kotiin mennessä edes riisu kenkiä jaloistamme, vaan pyörremyrskyn lailla pyyhällämme tilanteen läpi.

Asiakaskokemus valintojen kautta

Asiakaskokemusten laatu rakentuu ennen kaikkea valintojemme kautta. Niiden ydin on ihmiskuvassamme ja ymmärryksessämme siitä, mikä on työmme tarkoitus. Näemmekö asiakkaastamme ensisijaisesti hänen sairautensa ja toimintarajoitteensa vai sen, mikä on yhä tervettä ja toimintakykyistä? Hoidammeko häntä hyvin vai koemmeko tehtäväksemme mahdollistaa hänen hyvää elämäänsä? Tarjoammeko asiakkaalle roolin pelkästään hoitamisen kohteena vai myös tasavertaisena kanssakulkijana, yhteisön merkityksellisenä jäsenenä?

Lähdemmekö tuolloin muovaamaan asiakasta palveluumme sopivaksi vai palveluamme asiakkaalle sopivaksi?

Yhtä lailla asiakaskokemusten laatu peilaa ammattitaitoamme ja työelämätaitojamme. Sitä, miten kykenemme kohtaamaan asiakkaamme silloinkin, kun olosuhteet, tilanteet tai asiakkaat itse eivät vastaa odotuksiamme. Tai silloin, kun asiakkaamme haastaa hermomme, oman osaamisemme ja vallitsevat toimintamallit. Lähdemmekö tuolloin muovaamaan asiakasta palveluumme sopivaksi vai palveluamme asiakkaalle sopivaksi?

Mene lähemmäksi asiakasta

Kun haluamme kehittää palveluita asiakaslähtöisemmiksi, meidän ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Meidän pitää mennä lähemmäs. Lähemmäs asiakasta, hänen kokemuksiaan, hänen asemaansa. Pois automaattiohjaukselta. Miettiä kaikkein yksinkertaisinta. Sitä, mikä on usein liian itsestään selvää, jotta muistaisimme kiinnostua siitä joka hetki yhä uudelleen: miten asiakkaamme tämän hetken kokee. Mitä itse haluaisin hänen asemassaan?

Kirjoittaja: Anna Pylkkänen, työyhteisövalmentaja, väestön ikääntymistä ennakoivan Proud Age –liikkeen perustaja, toimintakulttuurin kehittämisen asiantuntija

www.annapylkkanen.com / https://www.facebook.com/ProudAge/

anna_pylkkanen

 

Livskvalitet trots minnessjukdom

”Han hade seglat för om masten, som en man uti i många år” (okänd upphovsman) sjöngs av Harry Brandelius.

Sjökaptenen med långt framskriden Alzheimer har flyttat in på demensboendet.

Hans dagar består av ”tryck över bröstet”, ständig vandring i korridorerna, kontroll över medboende, kontroll över avdelningens inredning, packar sina ägodelar, vill veta vilka vindar som blåser och hur många meter per sekund, hur många grader är det ute, vad utlovas i väderleksrapporten m.m.

Sjökaptenen är van att ha kontroll över sin stab…han har det yttersta ansvaret…sköter han inte sitt jobb sjunker skeppet.

-Sätt dig ner soffan, du ska få en kopp kaffe!

Inte kan en sjökapten sätta sig med en kopp kaffe när fartyget håller på att sjunka!!!

– Du bor här nu, kom ska jag visa dig till ditt rum!

Inte bor en sjökapten här inte, det här är inte mitt hem!!!

– Kom med mig på en promenad!

Promenad??? Vi är ju ute till havs!!! Människa, förstår du inte? När kommer vi i land? Aj aj mitt hjärta, det är tungt att andas!

– Snart är det lunch, stekt strömming idag, det är väl gott?

En sjökapten vill gärna ha stekt strömming…nu med det samma!

– Nej det är inte lunch ännu, först kl. 12, men kom och sätt dig!

Men människa! Du sa ju stekt strömming!!!

Närvårdare Anna har just påbörjat sitt arbetspass och möts av sjökaptenen som rycker i dörren och försöker ta sig ut.

– God dag, god dag, vad trevligt att du möter mig, säger Anna och tar i hand.

– I dag blåser det 6 meter per sekund och det är 2- grader.

– Väderleksrapporten utlovar regn, bäst att stanna i hamn.

Ja, en erfaren sjökapten vet att det är bäst att avvakta och invänta bättre väder, tack och lov att jag fick veta. Nu kan jag sitta ner i lugn och ro.

Se människan bakom sjukdom och diagnos, bemöt människan i den värld han/hon befinner sig i, här och nu, det mötet skapar förtroende och inger trygghet.

Skribenten: Mejt Svahnström, Ledande Sysselsättningsterapeut, Oasen boende- och vårdcenter, Jomala, Åland, Alva i Mariehamn

Mejt

”Muistisairaus vaimentaa ihmisen”, sanoi Juhani, 84 vuotta

”Tiedätkö, tämä muistisairaus vaimentaa, vaimentaa ihmisen?”, sanoi Juhani ja katsoi minua tiukasti. ”Vaimentaa? Vaimentaa ihmisen, hyvin sanottu. Vaimentaa, tarkoitatko hiljentää? Vaimentaa ihmisen, hiljentää, kun ei muista, niinkö? ”, kysyin.

Juhani: ”Niin, kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja — kun ei ole enää sama — ennen minä opettajana tiesin — ja oli sitä tietoa. En minä enää ole mitään. Pian täältä lähden ja kuolen. Ennen oli se, joka sai auttaa ja opettaa muita. Nyt en ole enää mitään. ”

Validaatiohoitajana kuuntelin ja sanoin: ”Kiitos, kun minulle kerrot. On hyvä, että voit puhua tuostakin. Et sinä ole tyhmä, vaan muistisairaus aiheuttaa sen, ettet voi enää muistaa kuten ennen.” ”Kiitos, kun kerrot”, jatkoin.

Vaimentaminen on kaltoinkohtelua; se, kun hiljennetään, ohitetaan, vähätellään, mitätöidään tai uhataan.

Se, että muistisairas ihminen kokee sairauden myötä vaimenevansa, on meidän työntekijöiden otettava vakavasti ja ennaltaehkäistävä. Vaimentaminen on kaltoinkohtelua; se, kun hiljennetään, ohitetaan, vähätellään, mitätöidään tai uhataan. Sanakato, hiljeneminen, eristäytyminen ja sisäänpäin kääntymisen ennaltaehkäisy on mahdollista hyvässä hoidossa ja kohtaamisessa ottaa huomioon.

Valmistuin 90-luvulla diakonissaksi. Opetus vanhuksia kohtaan oli aivan toista kuin nykyisin. Dementia senilis,  ”dementikko”, kuten silloin sanottiin,  vaimennettiin. Heidät määriteltiin diagnoosilla. Heille ei puhuttu eikä heillä ollut edes nimiä. ”Tuo paketti tuossa ei syö itse ja se siinä ikkunan edessä viedään pesulle.” Fyysistä voimaa ja kovia otteita käytettiin avoimesti. Ihmisarvoa heillä ei ollut.

Se, miten puhumme ihmisistä, joilla on muistisairaus, heijastelee asennettamme heitä kohtaan.

Ajat ovat onneksi tuollaisesta kohtelusta muuttuneet, ja hoito on aiempaa inhimillisempää. Edelleen on kuitenkin kehitettävää. Aivosairaus voi olla useille vielä tuntematon käsite, mutta ”muistisairaista” puhutaan. Muistisairaus usein määrittelee asukkaat ja ihmiset kategoriaan; ”muistisairaitahan meillä kaikki ovat, pää on melkein kaikilta jo mennyt!”, kuulin hoitajan esittelevän minulle omaa työyksikköään koulutuspäivän alussa. Kuulinko oikein?  ”Pää on mennyt.”

Se, miten puhumme ihmisistä, joilla on muistisairaus, heijastelee asennettamme heitä kohtaan. Persoona unohtuu, ja unohdetaan, että jokainen on ainutkertainen yksilö, jolla on oma elämänhistoria eri tapahtumineen ja vaiheineen. Elämänkulku on yksi tärkeimmistä asioista hoidon ja huolenpidon sekä kuntoutuksen lähtökohtana.

On paljon erittäin hyvää ja ihmislähtöistä kuntouttavaa hoitoa, ja pieniä muistisairaalle ihmiselle sopivia asumisyksiköitä. On sydämellisiä hoitajia ja toimijoita, jotka arvostavat ihmistä sairaudestaan huolimatta. Mutta mitä on kokonaisvaltainen hoito ja kuntoutus? Mitä on turvallisuus ja kodinomaisuus? Vallitseeko kotona turvallinen ja salliva ilmapiiri? Se on ainakin eettinen tavoite, johon olemme sitoutuneet hoitajaksi valmistumisen aikaan.

Tällainen epäasiallinen puhe ei kuulu hoitotyöhön ollenkaan. Mikä meitä hoitajia, ammattilaisia, vaivaa? Mikä meistä tekee kyynisiä ja välinpitämättömiä?

Nykyisin edelleen kohtaan työssäni vaimentamista ja jopa huoneeseen viemisellä uhkaamista. ”Jos et lopeta tuota mehun kerjäämistä, vien sinut omaan huoneeseesi!” sanoi hoitaja muistisairaalle ihmiselle.” Tai ”Nyt äkkiä ylös ja aamupalalle, laita jalat maahan ja avaa silmät, mennään nyt!” Tai ”Tule pois sieltä vessasta, se on Ullan huoneen vessa ja kuuntele nyt kun nuo nauraa sulle kun et usko!”

Tällainen epäasiallinen puhe ei kuulu hoitotyöhön ollenkaan. Mikä meitä hoitajia, ammattilaisia, vaivaa? Mikä meistä tekee kyynisiä ja välinpitämättömiä?

Olemme sosiaalilain mukaan velvollisia ilmoittamaan kaltoinkohtelusta ja huonosta hoidosta. Non-verbaalinen kohtaaminen, ivallisuus ja vähättely vaimentavat ihmisen. Muistisairas ihminen aistii meitä hyvin tarkoin; sen olemmeko aitoja, lämminhenkisiä ja turvallisia.

Muistisairaanhoitoon osallistuvat tarvitsevat ohjausta ja koulutusta tasalaatuisen palvelun mahdollistumiseksi. On suuri huoli, ettei sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa ole nykyistä laajemmin opetusta muistisairaan ihmisen hoitoon ja kohtaamiseen. Rekrytointikaan ei aina edellytä osaamista; työhön pääsee, kun on halukas ja innostunut. Opiskelija omaksuu harjoittelunsa aikana sen, miten kussakin yksikössä toimitaan. Ikävä kyllä myös huono ja vääränlainen hoito siirtyy seuraaville, uusille ja työhön tuleville työntekijöille. Näen hoitoyksiköissä, kuulen omaisilta, ja kotipalvelun työntekijät vahvistavat kaltoinkohtelun arkipäivän. Kuka tai mikä taho varmistaa, että palvelu lupaa hyvän elämän viimeiseen hetkeen saakka?

Meillä hoitajilla ja kuntoutukseen osallistuvilla on taipumusta ajatella, että muistisairaan ihmisen tulee myötäillä ja olla kiitollinen siitä mitä, milloin ja millaista hoivaa hän saa. Pyrimme mukauttamaan hänet meidän rutiineihimme, tapoihimme ja tapaan tehdä työtämme. Kuitenkin on kysymys ihmisen kohtaamisesta; ihmisen kodissa, hoivakodissa toimimisesta tai hänen asunnossaan. Muistisairas ihminen kärsii itsekin omasta sairaudestaan etenkin siinä vaiheessa, kun hän ei kykene ilmaisemaan itseään ja omaa tahtoaan meille.

Meillä Alvoilla on mahdollisuuksia ja haasteita. Saamme vaikuttaa Muistiystävällisempään Suomeen monella tapaa. Kaltoinkohtelun esiintuomisen ja ehkäisyn minä koen tärkeänä. Ettemme vaimentaisi yhtäkään.

Kirjoittaja: Sirpa Remahl
muisti- ja validaatiohoitaja, kouluttajakoulutuksessa
VALID-muistihoito ja koulutuspalvelut, Suomen muistiasiantuntijat ry:n alva

sirpa

Kaikuja muistoissa

Muistatko sen hetken, sen hetken kymmenen vuoden takaa? Se oli ohikiitävä, mutta tarttui minuun kiinni ja kosketti. Kosketus tuntui syvällä ja jäi kaikumaan sisälläni. Koen hetkiä, kun kaiku vahvistuu ja taas kerran loittonee. Mitä ihmettä? Mistä oikein on kysymys? Kenen ääni siellä kaikuu? Muisto ei ole aktiivinen, mutta välillä se aktivoituu. Miksei se lähde, pyyhkiydy pois, kuin öinen uni silmiä hieraisten? Muistoilla ei kuulemma ole tapana kuolla. Niille voit ehkä kääntää selän ja tehdä niistä hetkeksi passiivisia, mutta ajan myötä ne pakottavat sinut dialogiin.

Se on se hetki vuosien takaa, mihin välillä herään. Joku sen laukaisee, tietty hetki, tunne tai tuoksu. Muistojen kaiku vahvistuu ja lävistää tunnelman ja ajatuksen juuri siinä hetkessä. Seinäkellon viisari liikahtaa. Ilmassa väreilee levottomuus.  Havahdut huudahdukseen: ”Puhu kovempaa, mä en kuule yhtään mitään.” Sanat kantautuvat luokan takaa. Keskity, hengitä syvään ja ennen kaikkea: ”Älä nyt vaan punastu.” Pieni puristus kurkussa, jonka seurauksena panikoin, ja puna leviääkin jo poskilleni. Minulla on silti kylmä. Itse asiassa olen aivan jäässä ja ne tuijottavat. Jaloissa ei ole tuntoa ja tasapainoni horjuu. Olen toimintakyvytön, kuin jäiseen veteen hypännyt.

Nyt ne tuijottavat. Ketkä ne? Luokkakaverini tässä hetkessä. Mitä tapahtui? Menneisyys kaappasi nykyisyyden. Pieni muisto, pieni pala historiaani teki minusta hetkellisesti panttivangin. Se invalidisoi minut siinä hetkessä. Jokaiseen kohtaamiseen on rakennettu vastuu. Jätämme jälkiä toisiimme. Muistot himmenevät, mutta ne jatkavat elämäänsä meissä. Jokainen muisto on kuin koodi. Miten sen kirjoitat? Miten sitä luetaan? Mitä tapahtuu, kun se aktivoituu? Ne arjen pienet kohtaamiset, jaetut hetket, teot, sanat ja eleet vaikuttavat niihin, joiden kanssa olemme tekemisissä päivittäin. Se on meidän jokaisen oikeus valita niissä hetkissä, kävelenkö valon puolella vai teenkö matkaa pimeässä. Sinä jätät jäljen. Me jätämme jäljen. Joku yksittäinen hetki, miksi me muistamme ne hetket?

Ne tahrat peilikuvassa, kun joku loukkasi minua, sivalsi sanoilla, jotka jättivät jälkiä minuun. Olisiko kolikolla kääntöpuoli, positiivinen kaiku menneestä? Joku rohkaisi minua, kannusti ja kehui. Voisiko tämä hyökyaalto ajaa ylitseni, kun esiinnyn luokan edessä. Saan voimaa jostakin. Saan voimaa kaukaa menneestä tai miksen lähempääkin. Sinä tuttu tai tuntematon. Sinä merkitset minulle, sinä merkitset minulle paljon. Sanasi tai tekosi kaikuvat korvissani, ja ne vahvistavat juuri sitä mitä tarvitsen. Puhun selkeästi ja tarpeeksi kovaa. Oloni on hyvä. En hehku punaisena. Minä saan voimaa tähän hetkeen. Hetki on pieni, mutta minulle tärkeä. Muistatko, kun kohtasimme? Et varmaan muista, mutta minä muistan sinut. Jätit jäljen, mutta millaisen? Se elää minussa ja välillä me hengitämme yhtä aikaa.

Trauma-sanassa on ääneen sanottuna jo jotenkin uhkaava sävy. Jotakin on tuhoutunut tai ainakin ilmassa on vaaraa. Kestääkö se? Traumasta tulee mieleeni myös virus. Oireet voidaan hoitaa, mutta kokonaan se ei elimistöstä katoa. Muisto tai muistot, jotka ovat traumatisoineet meidät, ovat hallittavissa, mutta pysyvät ikuisesti sisällämme.

Elämän historian tunteminen on niin tärkeä osa meitä ja meidän hyvinvointiamme.

Elämän historian tunteminen on niin tärkeä osa meitä ja meidän hyvinvointiamme. Se koskee erityisesti hauraita ihmisryhmiä, kuten muistikuntoutujia. Sairaiksi en suostu heitä kutsumaan. Kuntoutujan tietyt erityispiirteet käytöksessä on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta ihminen keskiössä ei saa unohtua. Kannamme paljon muutakin kuin ”sairauksia” mukanamme. Eletty elämä, tunteet ja tapahtumat ovat aina matkassa mukana. Kuinka reagoimme ja mihin? Omaisen hajuvesi tai hoitajan ulkonäkö voivat aktivoida jonkin muiston, joka taas aiheuttaa tietyn reaktion. Puolison tuoksu antaa tutun ja turvallisen olon, kun taas jokin hoitajassa muistuttaa ilkeästä äitipuolesta. Lopputulos voi olla ahdistus ja nyrkin heilahdus ilmassa. Tapahtumia on ja tulee olemaan erilaisia.

Kunnioita muistojen voimaa ja löydä sieltä viisasten kivi arkeen.

Muistiyksikkö voisi olla parhaimmillaan kuin Cluedo-mysteeripeli. Miksi ja mistä jokin reaktio ihmisessä syntyy? Kun tunnet hänet päivä päivältä paremmin, olet koko ajan lähempänä mysteeriin ratkaisua. Tunnistat tilanteet ja tulet päivä päivältä taitavammaksi. Opit uutta asukkaista ja koet onnistumisia pienistä hyvistä hetkistä kuten sujuvista ja hyvähenkisistä aamutoimista. Joskus sinun täytyy olla kuin ”vanhustyön Hercule Poirot”, jotta voit olla koko ajan lähempänä yksilön subjektiivista totuutta saavuttaa täydellinen kohtaaminen. Kunnioita muistojen voimaa ja löydä sieltä viisasten kivi arkeen.

Kirjoittaja: Joni Tammisalo geronomiopiskelija (AMK)

Joni

 

 

 

 

 

 

 

 

Enemmän hommailua – vähemmän huilailua!

Oma ensimmäinen kokemukseni vuosia sitten tehostetun palveluasumisen yksiköstä oli vaikuttava. Hoivakotia asustivat kahdella eri osastolla ihmiset, joilla oli diagnoosina enimmäkseen muistisairaus sen eri muodoissa. Ympäristö oli kaunis, kirjaimellisesti luonnon helmassa. Pellolla oli lampaita ja puutarha oli hyvin hoidettu. Kahvihetken alkaessa kupit oli kauniisti katettu ja jokaisen asukkaan kahvi oli valmiina juuri niin kuin he halusivat: sokerilla, maidolla tai ilman. Kahvin jälkeen saapui odotettu henkilö, kampaaja.

Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomioni. Hoivakeskuksessa ei tarvinnut tehdä mitään itse. Ei voileipiä, ei pestä tai viikata pyykkiä. Varsinkaan jos ei halunnut. Sitä paitsi omaiset kuulemma eivät pidä ajatuksesta, kun palvelusta kuitenkin maksetaan. Monesti hoivakodeissa ihmiset vain istuskelevatkin ja tuijottelevat tyhjään. On päivälepoa, iltalepoa. Vireystilaa ei nosteta. Toimintaa leimaa rauhaisuus. Jotenkin sellaista syvässä itsessään olemista.

Kun puhutaan hoitamisesta tai hoivasta, tulee mieleen hellyys ja toisen auttaminen. Helposti tulemme kuitenkin aiheuttaneeksi tilanteen, jossa passivoimme iäkästä ihmistä. Outoa ajatella, että hyvän hoivan tuloksena syntyy jotain ei-toivottavaa. Itselleni onkin herännyt kysymys tarkoittaako hyvä hoiva aina myös sitä, että tehokkaasti hoidamme toisen elämään liittyvät asiat hänen puolestaan. Olen toiminut vuosikymmeniä puheterapeuttina vaikeasti vammaisten lasten kanssa, jolloin tavoitteena on aina että autetaan vain, kun se on todella tarpeen. Lasten ollessa kyseessä liiallinen passaaminen ja varjelu koetaan huonoksi asiaksi.

Hoivakeskuksessa, johon taannoin puheterapeutin roolissa tutustuin, henkilökunta innostui kehittämään osallisuusnäkökulmaa. Esimerkiksi siistijä omaksui tavan siivota yhdessä asiakkaiden kanssa. Siivoamiseen otettiin mukaan myös kuvat ja kukin asukas osallistui ihan kaikkeen kykyjensä mukaan. Jos ei muuta niin oikoilee peittoa ja pyyhkii yöpöytää. Tai viikkaa omat vaatteensa ja asettelee ne kaappiin. Myös suihkuun mennessä asukas valitsee itse mukaansa koriin tarvittavat vaatteet ja välineet. Arjessa on suunnattomasti tapahtumia, joihin voidaan osallistua. Ja omaiset ovat nähneet muutoksen hyvin positiivisena.

Mielestäni voitaisiinkin ottaa käyttöön uusi käsite hyötyhoiva, jolla viitattaisiin toimintaan, jossa hoivakodin asukkaat otetaan tällä tavalla mukaan kaikkeen arjen toimintaan. Siivoukseen. Ruuanlaittoon. Nämä asiat eivät ole kalliita järjestää ja mielikuvituksesta voi ammentaa loputtomasti. Voidaan yhdessä vaihtaa kukkien mullat tai istuttaa kesäkukat parvekkeille. Sukkia voidaan neuloa porukassa ja myydä niitä vierailijoille. Korttien tekoa. Lista on aivan loputon.

Osallisuuden tukeminen edellyttää, että tutustumme ihmisiin. Täytyy myös uskaltaa kokeilla uusia asioita ja tarjota vaihtoehtoja. Eräänkin hoivakodin askarteluohjaaja kertoi, että hänellä on käytössään kuvakansio, jonka avulla vähitellen löytyy se jokaisen oma juttu. Asiakkaat ovat pääosin hyvinkin heikkokuntoisia, joten hänellä on jos jonkinmoista vippaskonstia, jotta kunkin asukkaan mieleinen tekeminen onnistuu. Hänellä on ammattilaisena myös taito auttaa ja puuttua vain, kun se on oikeasti tarpeen.

Ihminen tekee elämänsä aikana paljon asioita ja monilla on useita harrastuksia. Olen todistanut useasti tilanteita, joissa aiemmin hyvinkin passiiviset iäkkäät ihmiset yhtäkkiä leipovat liukuhihnalta kauneimmat karjalanpiirakat tai pullat. Tai neulovat uskomattoman kauniita pitsipuseroita tai sukkia. Syntyy runoja ja laulua, piirroksia ja maalauksia. Käsityöt etenkin tuntuvat olevan jossain selkäytimessä. Harrastusten ja mieltymysten avulla voidaan helposti pyrkiä järjestämään sellaisia toimintoja, jossa voidaan toimia yhdessä. Palapelien rakentaminen, yksinkertaiset arvauspelit. Voidaan luoda arkea sellaiseksi, että asukkaat tekevät ja toimivat yhdessä. Jos ei muuta niin edes parettain; niin että jokaiseen toimintaan ei tarvittaisi henkilökuntaa.

 

Hannele Merikoski

Kirjoittaja:

Hannele Merikoski

Puheterapeutti ja työnohjaaja

Aivoliitto ry

Kevättä kohti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä raskaammaksi vuoden pimein aika käy. Nukkuisi vaan, eikä nukkuminen kuitenkaan poista väsymystä. Enää en yhtään ihmettele ikäihmisten intoa talvehtia eteläisimmissä maissa; jo viikonkin luonnollinen valohoito saa aikaan energisyyden puuskan. Nyt onneksi saamme jo nauttia selvästi pitenevistä päivistä.

Muistikoordinaattori Merete Luodon blogissaan kirjoittamat sanat ”Hänet vain pelastettiin elämältä…” piirtyivät tekstistä tajuntaani lähes tulikirjaimin. Naapurilleni lääkäri oli suositellut, ettei hän kävisi niin usein katsomassa muistisairasta vaimoaan, koska siitä seurasi levottomuutta. Ystävättärien vierailuja tulisi kokonaan välttää. Mitä vähemmän mielenliikkeitä, sen helpommin arki sujui. Mutta tuliko ajateltua mitä muuta samalla tapahtui?

Meille kaikille on jo lainsäädännössä taattu oikeus turvalliseen ja viihtyisään asumiseen. Viihtyisyys kumpuaa ympäristön synnyttämistä esteettisistä kokemuksista ja osallisuuden sekä turvallisuuden tunteista. Esteettiset kokemukset välittyvät ympäristöstä aistien kautta ja voivat sykähdyttää mieltä monin tavoin.  Muistisairaiden ihmisten kohdalla muiden kuin henkilön itsensä määrittämän turvallisuuden takaaminen saattaa kuitenkin olla niin ensisijaista, että viihtyisyys kärsii. Samalla tunteita herättävien kokemusten mahdollisuudet elinympäristössä voivat kaventua huomattavasti, vaikka juuri niiden avulla yhteyttä elämään ja kanssaihmisiin voitaisiin vahvistaa.

Erja Rappe 2
Muistisairaiden päivätoimintakeskuksen piha, Burlington, USA. Kuva: Erja Rappe.

Kasvit ovat käytännössä hyväksi havaittu keino parantaa asumisen ympäristöjen viihtyisyyttä, sillä ne tarjoavat estetiikkaa monen aistin kautta. Vaikka kasvit ovat jo monessa hoitokodissa itsestäänselvyys, törmään yhä edelleen tilanteisiin, joissa kasveja pidetään vaarallisina vaihtoehtoisiin faktoihin perustuen. Sinä päivänä kun ei enää tarvitse todistella sitä, etteivät kasvit todellakaan homehduta rakennuksia eivätkä pilaa sisäilmaa vaan päinvastoin puhdistavat sitä, olen onnellinen.

Onneksi tietoisuus siitä, että kasvit eivät yleensä aiheuta myrkyllisyyden vuoksi ongelmia, vaikka niitä pistäisi poskeensa, on lisääntynyt. Muistan vielä elävästi ensimmäisen vierailuni dementiakotiin, jossa ylpeänä esiteltiin lasiseinällistä laatikkoa, jonka avulla voitiin pitää näkyvillä silloin vaarallisina pidettyjä joulutähtiä niin, etteivät asukkaat päässeet niihin käsiksi. Sittemmin opiskelukaverini Antti todisti syömällä joulutähden, ettei siihen kuole. Toisaalta olen useamman kerran hoitolaitoksissa törmännyt juuri niihin muutamaan kasviin, joita siellä ei myrkyllisyytensä vuoksi saisi olla. Kannustankin opettelemaan tunnistamaan oleanterin, pasuunakukan, risiinin, ukonhatun, syysmyrkkyliljan ja kultasateen.

Erja Rappe 1
Puutarhatoimintaa osastolla, NYU Langone Health. Kuva: Erja Rappe.

Muistisairaiden henkilöiden hoitotyössä kasveilla ja niihin liittyvällä toiminnalla on vankka sijansa eri puolilla maailmaa. Viime vuoden syksyllä olin tutustumassa New Yorkissa NYU Langone -sairaalan kuntouttavaan puutarhatoimintaan.  Puutarhatoimintaa käytetään kuntoutusmuotona laajan sairaalakonsernin eri yksiköissä pääasiassa yksilöterapiana. Sillä tähdätään ensisijaisesti potilaiden psykososiaaliseen tukemiseen. Kotona asuville muistisairaille henkilöille ja heidän läheisilleen on tarjolla ryhmätoimintana toteutettava ”The Aging and Dementia Horticulture Program” –ohjelma. Amerikan Alzheimer-liiton palkitseman ohjelman tavoitteena on voimaannuttaa ja auttaa varhaisen vaiheen muistisairaita ja heidän läheisiään. Toiminnassa tuetaan proseduaalista muistia ja tunnemuistia sekä harjoitetaan kommunikaatiotaitoja yhteisöllisyyden ja osallisuuden jatkuvuuden tukemiseksi.

Erityisen vaikutuksen sairaalassa teki henkilökunnan sekä potilaiden lämmin, innostunut vastaanotto, kun saavuimme kasveja ja multaa pursuavan terapiavaunumme kanssa osastoille. Kasveja ja multaa ei koeta ongelmiksi, koska niistä on annettu kaikkia sairaalan toimintoja koskeva selkeä ohjeistus. Ohjeissa kerrotaan tarkasti tilat, joissa kasveja tai multaa ei saa käsitellä, muualla eli lähes kaikkialla ne ovat sallittuja.

Tutkimus tuottaa myös muistisairaiden ihmisten hoitoon sovellettavaa uutta, mielenkiintoista tietoa kasvien hyvinvointivaikutuksista.  Japanissa Hyogon yliopiston tutkimusten mukaan kasveihin liittyvät aktiviteetit soveltuvat hyvin muistisairaille henkilöille, koska ne vähentävät erityisesti fysiologista stressiä ja aktivoivat aivoja. Puutarhatoiminnan käyttö muistisairaiden ihmisten hoidossa Japanissa onkin aivotutkimuksen tulosten myötä yleistymässä ja toimintaa ollaan aloittamassa mm. muistikahviloissa.

Singaporessa tavoitteena on kasvavan iäkkään väestönosan terveyden tukeminen kaupungin puistojen avulla, mihin liittyen tehdään myös tutkimusta kasveihin liittyvän toiminnan vaikutuksista. Tutkimuksesta, jossa 69 iäkästä oli jaettu sekä interventio- että kontrolliryhmään, interventioryhmäläiset osallistuivat 15 kertaa seitsemän osallistujan ryhmissä tunnin mittaiseen puutarhatoimintaan puistoissa. Kontrolliryhmä oli jonotuslistalla odottamassa pääsyä toimintaan. Osallistujilta mitattiin verestä erilaisia biomarkkereita ja he vastasivat psyykkistä hyvinvointia mittaaviin testeihin. Tulosten mukaan puutarhatoiminnalla saatiin vastaavanlainen myönteinen vaikutus aivojen toimintaan kuin muistilääke donetpetsiilillä. Puutarhatoiminta myös lievensi masennusta ja hillitsi hiljaista tulehdusta.  Hiljainen tulehdus on yhteydessä immuunijärjestelmän toimintaan. Tulokset saattavatkin kertoa siitä, kuinka kasvien ja mullan käsittely tervehdyttää elimistöämme.

Erja Rappe 3
Kuva: Erja Rappe

Lisääntyvän valon myötä luonto alkaa heräilemään ja ajatukset alkavat harhailla tulevassa kesässä. Taidanpa pohtia kasvukauden viljelysuunnitelmia tehdessäni miten saisin parhaimman vasteen plasman CXCL12 ja IL-6 suhteen.

 

Kirjoittaja:

Erja Rappe

vanhempi tutkija, Ikäinstituutti

SUMUn hallituksen jäsen