Elo-D® -havainnointi tarjoaa pysäyttäviä kokemuksia

Elo-D® -havainnointi tarjoaa muistityön ammattilaiselle mahdollisuuden ymmärtää muistisairautta sairastavan ihmisen kokemuksia. Arjen ja hyvinvoinnin elementit nousevat esiin silloinkin, kun henkilö ei niistä enää itse sanallisesti pysty kertomaan. Havainnoinnin antama tieto koskettaa emotionaalisesti ja pysäyttää tarkastelemaan omia ja työyhteisön toimintatapoja. Näitä toimintatapoja voi peilata myös uusimpaan tutkimustietoon muistisairautta sairastavan ihmisen hyvinvoinnin tarpeista sekä hyvän hoidon suosituksista ja käytännöistä.

Ensimmäisen oman kosketukseni Elo-D® -havainnointeihin sain yli kymmenen vuotta sitten. Silloin menetelmää kehitettiin Suomen muistiasiantuntijat ry:ssä, ja johtamani hoivakoti sai olla yhtenä havainnointien pilottikohteena. Työpaikalla odotimme etukäteen ulkopuolisen havainnoitsijan tuloa innostuneina, mutta vähän epäilevinä. Näinköhän metodi olisi luotettava? Lopulta meille tuli kuitenkin yllätyksenä, miten hyvän kuvan ulkopuolinen havainnoija sai yhden päivän aikana asukkaidemme kuulumisista, tyypillisestä päivästä, ja siitä millainen hoivakodin ilmapiiri ja toimintakulttuuri ovat.

Jälkikäteen pidetty, Elo-D® -havaintoihin perustuva palautetilaisuus ja siinä käydyt keskustelut olivat herätteleviä. Saimme vahvistusta sille, että olimme tehneet oikeita asioita. Muistisairaiden ihmisten hyvän hoidon periaatteet ja laatusuositukset elivät arjen valintoina ja arvokkaina tekoina. Palautekeskustelujen vahvuus oli se, että hyvinkin neutraalit havainnot ja muistiin kirjatut katkelmat arjen tilanteista haastoivat meidät ammattilaisina perustelemaan arjen valintojamme itsellemme työyhteisönä. Ulkopuolinen Elo-D® -havainnoija auttoi yksikköämme toisaalta oivaltamaan muutostarpeet, ja toisaalta myös näkemään arvokkaat asiat, joissa olimme onnistuneet ja joita tulisi jatkossakin vaalia.

Kouluttauduin myöhemmin myös itse Elo-D® – havainnoitsijaksi Suomen muistiasiantuntijat ry:n järjestämässä koulutuksessa. Sain käyttööni hyvät työkalut havaintojen tekemiselle, kirjaamiselle ja analysoinnille. Lisäksi sain ohjausta havainnointiin sekä ratkaisuja etsivien ja kehittämistyötä ohjaavien keskustelujen käymiseen hoitoyhteisössä.

Elo-D logo

Jokainen havainnointiprosessi tarjoaa Elo-D® -havainnoitsijalle mahdollisuuden oppimiseen ja ammatilliseen kehittymiseen. Sekä havainnointi, havaintojen analysointi, palautekeskustelut yhteisössä että raportin kirjoittaminen syventävät ja laajentavat näkemyksiä muistisairautta sairastavan ihmisen hyvästä elämästä ja laadukkaasta hoidosta.

Elo-D® -menetelmä on pitkän kehittämistyön tulos, mikä osaltaan myös lisää sen luotettavuutta. Toisaalta menetelmän toimivuudesta kertoo myös se, että työyhteisöt lähes poikkeuksetta kertovat havainnoinneista saadun palautteen kuvaavan erittäin osuvasti heidän asukkaidensa tyypillistä päivää. Havainnot tekevät näkyväksi myös asioita, joille on sokeuduttu, tai kuten eräs hoitaja kuvasi: ”Ne oli huolella lakaistu maton alle ja nyt matto vedettiin pois”. Useimmiten muutosta kaipaavat asiat tiedostetaan, mutta muutoksen käynnistäminen vaatii henkilökohtaista oivaltamista. Oivallukset syntyvät muistisairautta sairastavien ihmisten kokemuksiin syventymisestä ja tilaisuudesta pysähtyä pohtimaan niiden merkitystä.

Olen kokenut suurena lahjana ja ammatillisena kehittymismahdollisuutena tilaisuuden olla välittämässä muistisairaan ihmisen kokemuksia ammattilaisille. Pysäyttävintä on ollut se, miten havainnointitilanteissa olen saanut vangittua ainutkertaisia kohtaamisia, jotka tekevät näkyväksi ammattilaisen ammattitaidon ja ihmisyyden. Usein kohtaamisten arvo ja merkitys on jäänyt ammattilaiselta tunnistamatta. Niistä kuitenkin löytyy työn merkitys ja voima vastuulliseen ja vaativaan tehtävään. Elo-D® -prosessin voikin sanoa vahvistavan kaikkien yhteisöön kuuluvien hyvinvointia!

 

Kirjoittaja: Minna Laine

Elo-D® -havainnoija

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Perhehoitoliitossa

Sosiaaliohjaaja ja logoterapiakouluttaja

Suomen muistiasiantuntijat ry:n aluevastaava ja hallituksen jäsen

Sateenkaarisenioreiden yhdenvertainen ikääntyminen

Jotkin asiat elämässä, kuten verojen maksaminen ja ikääntyminen, ovat väistämättömiä. Vaikka vanheneminen on universaalia, ikääntyvät kaikki ihmiset omine erityispiirteineen.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat seniorit ovat eläneet osan elämästään aikana, jolloin homoseksuaaliset teot ovat olleet rangaistavia, eikä sukupuolen moninaisuudesta ole ollut tietoa saatavilla. Vanhempien ikäpolvien kokemat yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ovat olleet tiukkoja. Osa sateenkaarisenioreista on saattanut elää koko elämänsä pystymättä kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sanallistamaan kokemaansa sukupuolta.

SATEENKAARISENIORIT
Sateenkaarisenioreiden rekka Helsinki Pride 2017-kulkueessa.

Monet sateenkaariseniorit kokevat vielä tänäkin päivänä, että niin sanottu kaapista ulos tuleminen on edelleen mahdotonta, koska omat kokemukset ja yhteiskunnan torjuva ilmapiiri ovat jättäneet jälkensä ihmisten ajatuksiin ja tuntemuksiin. Vanhenemisen myötä useimmat ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, ja siksi sote-alan henkilökunnan valmius kohdata moninaisuutta mietityttää sateenkaaritaustaisia ikäihmisiä. Monia saattaa myös pelottaa mahdollisuus, että esimerkiksi palvelutaloon muuttaminen merkitsisi joutumista takaisin kaappiin.

Setan vuonna 2012 teettämä Visioi vanhuutesi-kysely osoitti, että 30 % sateenkaarisenioreista on jättänyt sosiaali- ja terveyspalveluita käyttämättä epäasiallisen kohtelun pelossa. Sote-alan opiskelijoiden ja ammattilaisten kouluttaminen onkin äärettömän tärkeää, jotta tietoisuus ikääntyvien ihmisten moninaisuudesta leviää ja puheeksi ottamisen kynnys madaltuu. Mitä helpompi ihmisen on olla oma itsensä, sitä laajempia terveyshyötyjä siitä on hänen fyysiselle, henkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnilleen.

Iän karttuessa alkavat muistiin liittyvät asiat usein kiinnostaa ja askarruttaa monesta eri näkökulmasta. Kuinka käy oman identiteetin ja omiin tarpeisiin vastaamisen muistin ja muun toimintakyvyn heikentyessä? Kuinka sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan huomioon muistisairaan henkilön seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti?

Kaiken lähtökohta on kuitenkin ihmisten välinen kohtaaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi kotihoidon palvelu- ja hoitosuunnitelmissa sekä muissa palvelutarpeen arvioinneissa, on ensisijaisen tärkeää käsitellä ihmisen elämäntilannetta laaja-alaisesti ottaen huomioon myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Tällöin ammattilaisen pitää pystyä kohtaamaan asiakas avoimesti, kunnioittavasti ja vastavuoroista dialogia ylläpitäen. Palveluntarjoajien tulisi viestiä olevansa tietoisia asiakaskuntansa moninaisuudesta.

Olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, eikä tiettyyn seksuaali- tai sukupuoliviiteryhmään kuuluminen vielä kerro paljoa henkilöstä itsestään. Tärkeintä on tiedostaa, että meitä ihmisiä on monenlaisia, ja että joillekin omana itsenään oleminen ei välttämättä koskaan ole ollut itsestäänselvyys. Kanssaihmisen kohtaaminen subjektiivisena yksilönä on aina hyvän ja inhimillisen vuorovaikutuksen alku. Sateenkaarisenioreiden tarpeista ja niiden huomioon ottamisesta sosiaali- ja terveyspalveluissa on yhä enemmän tietoa sekä materiaalia, johon perehtyminen auttaa ikäihmisten sensitiivisessä kohtaamisessa.

Vaalitaan kaikki moninaisuutta omilla tahoillamme ja tavoillamme.

 

Kirjoittaja: Touko Niinimäki

Kirjoittaja työskentelee Setassa seniorityön koordinaattorina.

Huolehtiaksesi muista huolehdi itsestäsi!

Työ muistisairaiden ihmisten parissa on vaativaa, ja se voi aiheuttaa niin fyysistä kuin psykologistakin stressiä. Kanssakäyminen vaikeasti muistisairaiden asiakkaiden kanssa vaatii hoitavalta henkilökunnalta kehittyneitä vuorovaikutustaitoja ja henkisiä voimavaroja. Haastavassa työssä jaksamiseen täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Onneksi vastavuoroisesti työ myös antaa paljon: ihmisen aito kohtaaminen inspiroi vielä pitkään tapahtuneen jälkeen!

Tyytyväisyys omaan työhön rakentuu pienistä palasista. Erityisesti muistityön ammattilaisten jaksamista kartoittanut brittiläinen tutkimusryhmä korostaa, että työhyvinvointiin vaikuttavat sekä rakenteelliset että henkilösuhteisiin perustuvat tekijät. Asiakkaiden haastavuuden lisäksi vuorotyö ja mahdollinen itsenäisyyden puute koetaan stressaavaksi hoitotyössä. Myös resurssipula ja byrokratia vaikuttavat työviihtyvyyteen. (McPherson et al. 2016) Kollegoiden keskinäinen hyvä yhteishenki sekä rakentava vuorovaikutus esimiesten ja työntekijöiden välillä ovat sen sijaan välttämättömiä osatekijöitä työssä viihtymiselle. Alaiset odottavat esimiehiltään erityisesti tukea ja ohjausta työhön, kunnioitusta sekä mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi työvuoroihin. On myös huomattu, että jos epäonnistumisia lähestytään työyhteisössä pääasiassa oppimistilanteina välttäen syyllistämistä, työilmapiiri koetaan mukavammaksi. (Schwendimann et al. 2016) Niin ikään tasa-arvoista kohtelua ja mahdollisuutta kehittää omaa osaamista arvostetaan muistityön ammattilaisten keskuudessa (Päätalo & Kyngäs, 2016).

Kiva työ ei kuitenkaan tarkoita kaikille samaa asiaa. Toinen tykkää itsenäisyydestä ja toinen ei, toinen arvostaa jatkuvuutta, toinen vaihtelua. Myös työuran eri vaiheissa eri asiat voivat tuntua mielekkäiltä tai kuormittavilta. Lisäksi on muistettava, että työn ulkopuolinen elämä heijastuu työhyvinvointiin (Päätalo & Kyngäs, 2016). Jos voit vapaa-ajallasi hyvin, on todennäköisempää, että viihdyt myös töissä. Työuupumus myös todistetusti vähentää henkilökunnan valmiutta tarjota parasta mahdollista hoitoa (McPherson et al. 2016). Vain hyvinvoiva ihminen voi levittää hyvinvointia ympärilleen! Siksi työhyvinvoinnista huolehtiminen onkin niin tärkeää.

Stressaavassa työssä toimivat ihmiset ovatkin kehittäneet itselleen erilaisia selviytymiskeinoja kaikkien kiireiden ja vaatimusten keskellä (McPherson et al. 2016). Pienet asiat, kuten omien tunteiden ja väsymysoireiden tunnistaminen sekä työtovereiden kanssa reflektointi, voivat helpottaa oloa. Myös olemalla itselleen armollinen ja sallimalla ajoittainen väsyminen voi helpottaa paineita. Ja ei tietenkään pidä unohtaa kaikkea sitä positiivista, jota työntekijä muistityöstä itselleen saa. Kyllä ne plussat ovat suurempia kuin miinukset!

 

Lähteet:

McPherson, S., Hiskey, S. & Alderson, Z. (2016): Distress in working on dementia wards – A threat to compassionate care: A grounded theory study. International Journal of Nursing Studies, vol. 53, pp. 95-104.

Päätalo, K. & Kyngäs, H. (2016): Well-being at work: graduating nursing students’ perspective in Finland. Contemporary Nurse, vol. 52, no. 5, pp. 576–589.

Schwendimann, R., Dhaini, S., Ausserhofer, D., Engberg, S. & Zúñiga, F. (2016): Factors associated with high job satisfaction among care workers in Swiss nursing homes – a cross sectional survey study. BMC Nursing, vol. 15, no. 1, pp. 37.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

Muistelulla mielen hyvinvointia

Miltä sinusta tuntuu, kun katselet omia valokuviasi? Miltä sinusta tuntuu, kun muistelet jotain tapahtumaa yhdessä läheisesi tai ystäväsi kanssa? Ajattelisin, että vastauksesi on: hyvältä. Vastaavasti voisi kysyä, miltä sinusta tuntuisi, jos valokuvia ei olisi olemassakaan tai ei voisi kertoa kenellekään mistään tapahtumasta? Tähän vastauksesi voisi olla: tyhjältä.

Muistelu

Menneisyys määrittää meitä ja tätä päivää. Mistä olemme tulleet, mitä tehneet, mistä pitäneet jne. Erittäin tärkeitä asioita läheistenkin tietää. Vielä tärkeämpiä silloin, kun identiteetti murenee ja muistisairaus muuttaa ajattelutapaa. Olenko nyt oikeassa paikassa, ketä nämä ihmiset ympärilläni ovat, en tunne heitä ja tuskin he tuntevat minua. Kunnes tulee hoitaja, joka puhuttelee nimelläni ja tietää kotitaloni nimen. Samaisella hoitajalla on aikaa istahtaa viereeni katselemaan valokuviani ja yhtäkkiä voinkin kertoa mitä kuvissa tapahtuu, koska hän on aidosti kiinnostunut kokemuksistani. Koska ne minä muistan. Olen olemassa sittenkin ja olen arvokas sittenkin.

Muistelua voi tehdä ja toteuttaa hyvin monin eri tavoin. Valokuvien avulla, kyselemällä elämän varrella tapahtuneista asioista, esineiden avulla. Luovuutta saa onneksi käyttää muistisairaiden hoitotyössä. Voi olla, että muistisairaan henkilön ahdistuneisuus ja levottomuus häviää tällä tavoin.

Antoisia muisteluhetkiä ja aurinkoa sinun kesääsi!

 

Kirjoittaja: Paula Piirainen

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja ja tohtoriopiskelija. Väitöstutkimuksen aiheena hänellä on mustisairaiden hoitotyö.

Koti, esineet ja muistisairaus

Tutkin sosiaaligerontologian väitöskirjassani (2014) yksinasuvien muistisairaiden naisten arkea ja toimijuutta. Tutkimuksessa tarkastelin henkilöiden arkea heidän omasta näkökulmastaan. Monet tutkimukseni teemat ovat jääneet kutkuttamaan toiveena päästä tutkimaan niitä lisää. Yksi tällainen on kodin esinemaailma ja siihen kytkeytyvät merkitykset. Yksinasuvan ihmisen kykyjen ja taitojen heikentyessä mahdollisuudet käyttää ja hallita kodin esineistöä murtuvat. Toisaalta samalla koti tarjoaa monia positiivisia merkityksiä ihmiselle erilaisten esineiden välityksellä.

Usein koti on vanhuutta koskevissa julkisissa keskusteluissa esillä kahtijakoisena. Joko se on ideaali turvasatama, jossa vanhan ihmisen tulisi saada asua elämänsä loppuun asti. Toisaalta varsinkin yksinasuvien muistisairaiden ihmisten kohdalla saattaa korostua, miten kotona ei enää pärjätä ja sieltä pitäisi päästä pois. Näiden ääripäiden toistaminen jättää varjoon arjen todellisuuden. Koti tulisi nähdä prosessimaisena, joustavana, tekemisen kautta syntyvänä arkielämän näyttämönä. Kodin ristiriitaisiakin merkityksiä pitäisi tuoda enemmän keskusteluun.

Elisa_kuva1

Mielenkiintoisen näkökulman yksinasuvan muistisairaan ihmisen arjen tarkasteluun tarjoaa kodin esinemaailma, jota käyttämällä kotia ja sen tuntua päivittäin tehdään. Kodin asukas, vaikkakin muistisairas, tekee tätä ensisijaisesti itse. Tutkimani naiset antoivat positiivisia merkityksiä esimerkiksi kodin tauluille, televisiolle, lehdille ja kodin ikkunanäkymille. Esinemaailmalle annettuja positiivisia merkityksiä olisin voinut kenttätyössäni tarkastella syvemminkin. Muistisairaita ihmisiä tarkastellessa huomio kiinnittyy valitettavan usein avun tarpeeseen ja kaikenlaiseen heikentymiseen.

Omassa tutkimuksessani kodin ympäristöä pyrittiin hallitsemaan erilaisilla kompensaatiokeinoilla. Vaikeuksia syntyy, kun muistisäännöt eivät enää toimi ja kyvyt ja taidot toimia murtuvat. Vaikeudet hallita kodin järjestystä saattavat olla ylivoimaisia. Pinot kasautuvat, ja pyykkipojalla merkitty lasku hukkuu helposti. Ruuan valmistaminen vaikeutuu. Lisääntyvä teknologia arjessa lisää vaativuutta.

Kodin esineistöllä ylläpidetään ja kannatellaan yksinasuvan muistisairaan ihmisen arkea. Tätä tekevät niin läheiset kuin kodissa käyvät ammattilaiset, jotka tuovat kodin tilaan myös oman esinemaailmansa. Läheiset kannattelevat esineistöllä muistisairaan ihmisen arkea, sen rytmejä ja turvallisuuden tunnetta. Tätä tehdään esimerkiksi tekemällä muistilappuja sekä kirjoittamalla asioita kalenteriin. Arjen apu on korvaamatonta. Toisilla ole ketään keneltä saada apua tai läheisiin ei ole sellaista suhdetta, että apua voi pyytää.

IMG_2737

Esineiden hallinnan vaikeuksien myötä muiden puuttuessa kodin arkeen, sinne ulottautuu samalla valtataistelun paikkoja. Tämä oli esillä myös Ylellä jokin aika sitten esitetyssä ”Olen jossain” – dokumentissa, jossa kuvattiin muistisairaan ihmisen arkea ja hänen tyttärensä pyrkimyksiä tukea häntä. Tilanteet, joissa väiteltiin vanhentuneen nakkipaketin heittämisestä roskiin tai kaupassakäynnistä kuvastavat hyvin, miten esineisiin ja erilaisin arjen käytäntöihin latautuu neuvotteluja vallasta. On tärkeää, kuka saa tehdä kodissa oleviin tavaroihin liittyviä päätöksiä ja miltä kodin asukkaasta itsestään tuntuu, säilyttääkö hän tilanteissa omanarvontuntonsa.

Tuntumani mukaan yksinasuvan muistisairaan ihmisen kodissa ollaan usein kodin esineistöön liittyvissä neuvottelutilanteissa. Kotiin kytkeytyy voimakkaita kulttuurisia normeja ja arvoja. Yksi kodin keskeinen piirre on vapaus päätöksentekoon. Tämä on syytä muistaa keskusteltaessa muistisairaiden ihmisten kotona asumisen tukemisesta. Kodin kulttuuristen merkitysten tunnistaminen auttavat ymmärtämään, miksi neuvottelun tilanteet kotiympäristössä saattavat olla vaikeita ja miksi muistisairas ihminen pitää tiukasti omasta päätösvallastaan. Kuten eräs tutkimistani naisista totesi:

”Niin siis se, kotini on linnani. Että ei mul oo minkäännäköstä pelon häivää eikä epäröinnin häivää ku mä olen tääl kotona. Mä olen isäntä ja emäntä ja sillä siisti.”

Kuva 004

 

Kirjoittaja: Elisa Virkola, YTT, tutkija

Taustaltani olen yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalityöntekijä. Vuonna 2014 ilmestyneessä väitöskirjassani tutkin yksinasuvien muistisairaiden ihmisten arkea ja heidän kokemuksiaan. Tällä hetkellä työskentelen tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa Kohti kaksitahti-Suomea? -hankkeessa Tampereen yliopistossa. Hankkeessa tarkastellaan työurien loppupuolella olevien henkilöiden tilanteita, heidän mahdollisuuksiaan pysyä työelämässä sekä eläkkeelle sopeutumista.

 

Kuvat: Väitöskirjaan haastateltujen henkilöiden asuinympäristöistä ja aineistosta.

Fyysinen rajoittaminen – Asenteet ja hoitokulttuuri murroksessa

Fyysisellä rajoittamisella on pitkä historia vanhus- ja mielenterveystyössä. Monesti tämän tyyppisiä käytäntöjä puolustetaan vetoamalla sairaan ihmisen ja hoitohenkilökunnan turvallisuuteen (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014), mutta taustalta löytyy tutkitusti myös muita syitä. Kiireessä paljon huomiota vaativat vanhukset on yksinkertaisesti helpompi hoitaa, jos heidän liikkumistaan rajoitetaan. Voidaan myös olla niin sanotusti rutiinien vankeja; näin meille on opetettu ja näin meillä on aina toimittu. (Möhler & Meyer, 2014) Pelko mahdollisen tapaturman jälkiseuraamuksista saattaa aiheuttaa hoitoyhteisöissä varman päälle pelaamista ja ylivarovaisuutta (Gastmans & Milisen, 2006; Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014).

Yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden kaventaminen tekee fyysisestä rajoittamisesta kuitenkin eettisen ihmisoikeuskysymyksen. Moni ammattilainen myös kokee, että pakkotoimenpiteet sotivat omaa oikeuskäsitystä vastaan (Ludwick et al. 2012; Möhler & Meyer, 2014; Saarnio & Isola, 2010). Tutkimusten mukaan fyysisellä rajoittamisella on negatiivisia vaikutuksia ihmisen niin fyysiseen, psyykkiseen kuin sosiaaliseenkin hyvinvointiin. Esimerkiksi painehaavojen on todettu lisääntyvän sitomisen myötä ja liikkumiskyvyn huononevan entisestään (Castle & Engberg, 2009). Myös käytösoireet, joita monesti fyysisellä rajoittamisella pyritään hillitsemään, tuppaavat lisääntymään pakkokeinojen käytön myötä. Lisäksi sosiaaliset kontaktit vähenevät aiheuttaen eristyneisyyttä. (Gastmans & Milisen, 2006) Erityisesti muistisairaiden ihmisten kohdalla ongelmana on myös se, että he eivät muista miksi heidät on sidottu.

Jotta toimintamalleja olisi mahdollista muuttaa, on löydettävä vaihtoehtoja vanhoille käytännöille. Tutkimuksessa on korostettu mm. hoitajan ja muistisairaan ihmisen vuorovaikutuksen lisäämistä, hoidon yksilöimistä ja itsenäisyyden tukemista rajoittamisen sijaan (Gastmans & Milisen, 2006). Lisäämällä rauhoittavia aktiviteetteja, kuten musiikin kuuntelua, käytösoireita on kyetty vähentämään merkittävästi (Ludwick et al. 2012). Ennakointi on siis kaiken ydin! Yksittäinen valistunut työntekijä ei kuitenkaan voi yksin hoitokulttuuria muuttaa. Asiaa voi ja pitää toki tuoda esiin, mutta käytäntöjen uudistaminen vaatii koko työyhteisön sitoutumista. Koulutuksella, tiedon jakamisella ja tarvittavan tuen takaamisella on tässä tärkeä rooli. Lisäksi johtoportaan on tietoisesti kohdennettava resursseja fyysisen rajoittamattomuuden mahdollistamiseen (Saarnio & Isola, 2010). Jotta turvallisuus voidaan taata, ympäristöä täytyy kehittää sopivaksi. On niin ikään sijoitettava uuteen välineistöön ja henkilökunnan palkkaukseen. (Gastmans & Milisen, 2006; Saarnio & Isola, 2010)

Mitä sinä olet mieltä?

 

Lähteet:

Castle, N.G. & Engberg, J. (2009): The health consequences of using physical restraints in nursing homes. Medical Care, vol. 47, no. 11, pp. 1164-1173.

Gastmans, C. & Milisen, K. (2006): Use of physical restraint in nursing homes: clinical-ethical considerations. J Med Ethics. Vol. 32, pp. 148-152.

Ludwick, R., O’Toole R. & Meehan A. (2012): Restraints or alternatives: safety work in care of older persons. International Journal of Older People Nursing. Vol. 7, pp. 11-19.

Möhler, R. & Meyer, G. (2014): Attitudes of nurses towards the use of physical restraints in geriatric care: A systematic review of qualitative and quantitative studies. International Journal of Nursing Studies. Vol. 51, pp. 274-288.

Saarnio, R. & Isola, A. (2010): Nursing staff perceptions of the use of physical restraint in institutional care of older people in Finland. Journal of Clinical Nursing. Vol. 19, pp. 3197-3207.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

Toteutuuko tasa-arvo sosiaali- ja terveydenhuollossa monikulttuurisessa Suomessa?

Suomessa puhutaan paljon sosiaali- ja terveydenhuollon eriarvoistumisesta, kun keskustellaan julkisen ja yksityisen sektorin palveluista. Tasa-arvokeskustelussa tulisi kuitenkin huomioida muutkin tekijät kuin vain varallisuuserot. Yksi tällainen haasteita tuova elementti on monikulttuurisuus ja sen mukanaan tuoma tarve sovittaa yhteen erilaisia käytäntöjä. Hyvien tuloksien saamiseksi meidän on huomioitava kulttuurisensitiivisyys niin sairauksien hoidossa kuin ennaltaehkäisyssä.

Kansainvälisissä vertailuissa on todettu, että maahanmuuttajataustaiset ihmiset käyttävät vähemmän terveyspalveluita huolimatta paikoin suuremmista tarpeista. Osittain tämän katsotaan johtuvan tiedonpuutteesta sekä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän tuntemuksen heikkoudesta, mutta myös kulttuurieroista. (Denktas et al. 2009) Vanhuksia pyritään mm. hoitamaan enemmän kotona, koska se on yhteisön tapa. Äidin tai isän vanhainkotiin lykkääminen voidaan tuomita vahvasti yhteisön sisällä.

Myös tulkin käyttö voi heikentää terveyspalveluiden laatua. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi potilaan asenne sairaudenhoitoon voi jäädä hoitohenkilökunnalta hämärän peittoon, vaikka asiasisällöt käännettäisiin sanasta sanaan. Niin ikään oireiden esiin nostaminen tuntuu olevan hankalampaa tulkkia käyttäville potilaille. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa diabetesvastaanotolla käyvien maahanmuuttajien holistinen hoito kärsi tulkkauksesta, sillä tulkit eivät kääntäneet mielestään epärelevanttia potilaan antamaa tietoa. (Seale et al. 2013)

Monikulttuurisuus on tulossa yhä vahvemmin vanhus- ja muistityöhön, sillä maahanmuuttajaryhmämme alkavat ikääntyä. Tämä vaatii varautumista, sillä haluammehan tarjota laadukasta hoitoa kaikille tasapuolisesti. Maailmalla tehdyt tutkimukset osoittavat, että yleisesti ottaen maahanmuuttajat suoriutuvat heikommin esimerkiksi muistitesteissä. Tätä on selitetty mm. kielivaikeuksilla, kehnolla lukutaidolla ja alhaisella koulutustasolla (Komaric et al. 2012). Lisäksi muistin heikkenemisen takia ei välttämättä hakeuduta hoitoon, koska sen katsotaan olevan luonnollinen osa vanhuutta tai diagnoosi voidaan kokea erityisen häpeälliseksi. Jo mainittu palvelujärjestelmän huono tuntemus voi myös estää omaishoitajaa löytämästä tarvitsemaansa apua.

Miten siis ehkäisisimme terveyteen liittyvää epätasa-arvoa eri taustaisten ihmisten välillä? Tätä Suomen muistiasiantuntijat pohtivat jatkuvasti ETNIMU -hankkeensa yhteydessä. Hankkeessa on huomattu, että tiedon levittäminen omalla kielellä ja oman yhteisön tuella on elintärkeää. Valtaväestön tapaan maahanmuuttajat, sekä potilaat että omaiset, kaipaavat henkilökohtaista neuvontaa. Tämän ohella he kaipaavat kuitenkin myös ”kulttuurin tulkkia”, joka tuntee suomalaista sosiaali- ja terveydenhuoltosysteemiä ja ylipäätään tapaamme hoitaa terveyttä. Lisäksi suomea heikosti puhuville tulisi soveltaa muistitestejä, joissa ei tarvita kieli- tai edes lukutaitoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilökunnan monikulttuurisuusosaamiseen ei myöskään voi panostaa liikaa.

Mitkä ovat sinun kokemuksesi?

SUMU on myös julkaissut aiheeseen liittyvän videon, jossa venäjänkielinen omaishoitaja kertoo kokemuksistaan. Voit katsoa videon tästä

Lähteet:

Denktas S, Koopmans G, Birnie E, Foets M. & Bonsel G. (2009): Ethnic background and differences in health care use: a national cross-sectional study of native Dutch and immigrant elderly in the Netherlands. International Journal for Equity in Health, 2009, 8: 35.

Komaric N, Bedford S & van Driel M.L. (2012): Two sides of the coin: patient and provider perceptions of health care delivery to patients from culturally and linguistically diverse backgrounds. BMC Health Services Research 2012, 12: 322.

Seale C, Rivas C, Webb S & Kelly M. (2013): Moral mediation in interpreted health care consultations. Social Science & Medicine, 2013, 98: 141–148.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry