Iiriksen kipupiste

Elämä on monimutkainen kokonaisuus, joka voi kantaa sisällään montakin erilaista tarinaa. Tämä on fiktiivinen tarina Iiriksestä, johon puhallan sielun mieleni virrasta. Pyrkimykseni tällä on koskettaa jokaista lukijaa hänen valitsemallaan tavalla. Haasteet ja vaikeudet ovat subjektiivisia kokemuksia kaikessa universaaliuudessaan. Miten meistä jokainen voisi nähdä vielä vähän pidemmälle ja syvemmälle kun kohtaamme?

– Joni Tammisalo, geronomiopiskelija –

 

Häpeän itseäni. Näin huomasin ajattelevani tänään useampaan kertaan. Kadulla kulkiessani ohitin monta ihmistä, enkä nähnyt heidän kasvojaan.  Ohimoitani polttaa ja ajatus kiemurtelee otsalohkojeni alla kuin kiirastuli hallitsemattomana mielen ryöppynä, jota en ole nyt valmis kestitsemään. Geenivirhe minussa on herra ja minä olen renki. Virhekoodi minussa aiheutti silmäsairauden useita vuosia sitten, kun olin juuri valmistunut ammattiin ja aloittanut uudessa työpaikassa.

20170801173757_01
Kuva: Eveliina Tahvanainen

Haluaisin joskus palata niihin ajatuksiin, joita kävin silloin läpi, kun mikään linssi ei tuottanut parannusta näkööni ja lääkäri levitteli käsiään sanoen: ”Sinun on ehkä pärjättävä vähän huonommalla näöllä.” Absurdia, mitä se juuri sanoi? Ei käy, joku ratkaisu tähän on löydettävä. On asioita, joita kohtalo ei kysele, vaan päättää ne puolestani. Tämä oli yksi niistä. Ratkaisua on nyt etsitty vuosikymmenen ja toivoa ei ole näkynyt ovella kuin pieninä pilkahduksina. Kantasolut? Tieteen Kuvalehti kertoi jonkun naisen saaneensa näkönsä takaisin niiden avulla. Voisinko minäkin saada? En kai. Nämä jutut ovat mustetta paperilehtien välissä, mutta ketä ovat nämä ihmiset? He eivät varmasti ole tästä maailmasta ja eivät tunnu usein olevankaan.

Jälkiä seuraamalla ja johtolankoja keräämällä huomaat useimmiten tuijottavasi umpikujaan. Harmaa, kylmä ja betonin kovettama seinä on turhan tyly ja kova vastustaja lyödäksesi pääsi siitä läpi, vaikka kuinka haluaisit. Miksi elämässä ei kaikki voi olla itsestä kiinni? Ahkeruus palkitaan ja sitä rataa. Se ei vain ole näin. Sen äärellä huomaan viimeistään olevani hauras ja inhimillinen. Olen siis ”vain” ihminen. Voin jumpata ja pyöritellä ajatusta päässäni, vaikka kuinka ja paljon. Mutta siinä se vain on ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Välillä huomaan tipahtavani polvilleni ja huutavani kurkunpää punaisena, että miksi minä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Kuorman, joka tuntuu raskaalta ja asettaa esteitä unelmieni tielle. Ei tarvitse pysähtyä kuin hetkeksi ja vetää keuhkot täyteen henkeä ja todeta, etten ole tehnyt mitään. En ole siis tehnyt yhtään mitään.  Elämäni onnenpyörä sattui vain osumaan rosvosektoriin ja päätti viedä minulta niin paljon. En näe enää kunnolla. Kuka minä olen ja mitä minä nyt teen? Sitä peliä olen nyt pelannut sen rapiat kymmenen vuotta ja rakentanut minäkuvaa uudelleen.

Valehtelisin, jos väittäisin, että matka on ollut helppo, mutta olen oppinut pärjäämään sen kanssa. Kipuilu jatkuu yhä ja suussa maistuu usein kitkerälle, mutta elämä on liian mielenkiintoinen mahdollisuus. Mikä on minun tarinani? En tiedä vielä, mutta olen varma, että kirjoitan sen loppuun asti. Onko loppu onnellinen, niin kuin useimmissa elokuvissa? Mikä on onnellinen loppu? Kai se on jokaisen oma subjektiivinen kokemus ja paljon kiinni siitä, miten sitä tarkastelee. Luotan siihen, että toivo koputtelee oven takanani tiheästi ja ehkä sekin päivä vielä koittaa, kun kerkeän avaamaan. Mitä sitten tapahtuu? Sitäkään en tiedä, mutta yksi paheistani on elämän jano ja se pitää minua otteessaan. Joskus tie on kevyt ja toisinaan taas ei. Fyysisesti painovoima pitää siitä huolen ja toisinaan taas henkinen krapula, joka minut valtaa.

14107756_10154498387523637_8163464377283974758_o
Kuva: Eveliina Tahvanainen

Työskentelen tiukasti vanhustyön parissa ja lempilajikseni on vakiintunut erilaiset kohtaamiset ja tarve murtaa ne koodit, jotka johdattavat minut saavuttamaan täydellisin kohtaamisen kunkin ihmisen kanssa diagnoosista tai taustasta riippumatta. Saattaa kuulostaa mahtipontisen naivilta tavoitteelta, mutta kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoittelemisen arvoista?

Jakamalla tämän palasen elämästäni haluaisin herätellä ihmisiä pysähtymään ja reflektoimaan omia toimintamallejaan elämässä. Onko muistisairas sairas vai kuntoutuja? Onko huono näkö vamma vai rajoite? Sairaus tai vamma on asia, mikä todetaan ja lyödään mappi ö -osastolle tai ainakin se viedään pölyttymään. Se on siellä tallessa, jos joku kysyy, muttei aktiivisesti päivittäisessä kattauksessa. Rajoittunut tai kuntoutuja soi ihan eri tavalla korvissa. Se on aktiivinen ja ladattuna toivoa täyteen. Minä olen kuntoutuja, tai minä olen näkörajoitteinen, tuntuu jo paljon paremmalta sanoa ääneen, kuin minä olen näkövammainen tai muistisairas. Tätä käsitteiden tärkeyttä kannattaa miettiä erityisesti omien silmien takaa. Miltä minusta tuntuisi olla valmiiksi määritelty? Ai sellainen minä olen? Se on selvä. Tunne on tärkeä ja sen haluan pitää mielessäni niissä arjen pienimissäkin hetkissä. Kiirettä pitää ja aika orjuuttaa, mutta olkaa itsellenne armollisia. Ohikiitävää hetkeä seuraa aina toinen ja aamut vaihtuvat iltoihin. Olemme ihmisiä ja näin ollen inhimillisiä. On huonoja päiviä ja sitten on hyviä päiviä. Tärkeintä on kuitenkin se, mihin me pyrimme. Me pyrimme parempaan elämään. Sinä, minä, me, te ja he voivat muodostaa kollektiivin. Sellaisen, joka välittää vielä enemmän resursseista riippumatta. Viipyilkää hetkissä, niin omissa kuin jaetuissakin. Hyvä tarina pitää otteessaan.

– Iiris –

Mainokset

Hollantilainen kotihoidon malli Buurtzorg vähentää byrokratiaa ja korostaa asiakaslähtöisyyttä

Hollannissa sote-sektorin yksityistäminen, hoitoyksiköiden koon kasvattaminen ja hoidon standardisointi aloitettiin 1990-luvulla. Kymmenen vuotta myöhemmin toimet alkoivat näkyä maassa kotihoidon laadun huonontumisena. Uudistukset myös lisäsivät kansallisia sosiaali- ja terveyskustannuksia merkittävästi. Organisaatiorakenteet muuttuivat monimutkaisiksi ja mm. sairaanhoitajia värvättiin hallinnollisiin tehtäviin kenttätyön sijaan. Muutos aiheutti turhautumista niin hoitohenkilökunnassa kuin kotihoidon asiakkaissakin. Näitä ongelmia ratkaisemaan muutama sairaanhoitaja perusti säätiön, joka tarjoaa uudella periaatteella toimivia kotihoitopalveluita.

Karsasuon Tintti, kotihoito

Buurtzorg Nederland -säätiö on toiminut Hollannissa vuodesta 2006 lähtien saavuttaen merkittäviä tuloksia. Uusi toimintamalli on pyrkinyt vähentämään kotihoidon byrokratiaa ja hierarkkisuutta sekä panostamaan aitoon kohtaamiseen asiakkaiden kanssa. Erityisen toimivaksi Buurtzorg on osoittautunut muistisairaiden ja saattohoidossa olevien asiakkaiden kohdalla. Myös kuluja on saatu pienenemään. Samantyyppisiä kotihoidon uudistuksia on tällä hetkellä menossa esimerkiksi Ruotsissa, Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Käytännössä Buurtzorgin kotihoidon yksiköt muodostuvat maksimissaan 12 hoitajan tiimeistä. Heillä on kullakin oma alueensa, jossa on 40–60 asiakasta. Tällä hetkellä Hollannissa toimii arviolta 900 tiimiä. Tiimeissä ei ole erikseen esimiestä, vaan esimerkiksi budjetin laatimisesta päätetään yhdessä. Säätiön puolesta palkanmaksusta ja taloushallinnosta vastaa yksi noin 50 hengen hallintotiimi kaikkia tiimejä varten. Toiminta perustuu ajatukseen, että kaikki osallistuvat työn suunnitteluun ja koordinointiin: kaikille on sovittu jokin tietty vastuualue. Yksiköt voivat toimia keskenään hyvinkin eri tavalla, tärkeintä on löytää jokaiselle tiimille omat, sopivat toimintatavat. Haasteisiinsa Buurtzorg -tiimit saavat mentorointitukea noin 20 hengen mentoritiimiltä. Esimerkiksi rekrytointeihin, vastuunjakoon ja kontaktien luomiseen tarjotaan siis työnohjausta, mutta päätökset tehdään oman yksikön kesken. Hallintorakennetta ja esimerkiksi laskutusta yksinkertaistaa myös se, että kaikki hoitajat pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan osallistumaan kaikkiin hoitotehtäviin perushoidosta ja ulkoilutuksesta lääkkeenjakoon. Tämän mahdollistaa hoitajien korkea koulutustaso, sillä suurin osa hoitajista on koulutukseltaan sairaanhoitajia.

Karsasuon Tintti, kädet

Buurtzorgin toiminnan kulmakiviä ovat asiakaslähtöisyys, holistinen näkökulma ja aito kohtaaminen. Periaatteisiin kuuluu, että yhdellä asiakkaalla on vain kaksi tai kolme hoitajaa, jotka hänen luonaan vierailevat. Hoitajien ja asiakkaiden välille muodostuu näin aito luottamuksellinen suhde, ja koko hoitosuunnitelman laatiminen perustuu kokonaiskuvaan yksilön tarpeista ja toiveista. Ollaan kiinnostuneita koko asiakkaan elämänpiiristä: fyysisistä, henkisistä ja sosiaalisista tarpeista sekä ympäristöstä, jossa asiakas elää. Toimenpidekeskeisyydestä on siirrytty ihmiskeskeisyyteen. Lisäksi korostetaan jatkuvuutta ja pyritään välttämään hoidon pirstaloitumista. Byrokratian väheneminen ja teknologian hyödyntäminen työssä ovat jättäneet hoitajille enemmän aikaa yksinkertaisesti jutella asiakkaidensa kanssa.

Asiakaslähtöisyyttä ja hoidon yksinkertaistamista pyritään Buurtzorgissa tukemaan myös ”naapurustokeskeisyydellä” (Buurtzorg voidaan kääntää suomeksi ”naapurustohoiva”). Tämä tarkoittaa sitä, että kotihoito hyödyntää koko naapurustoyhteisön apua toiminnassaan. Tämä pitää sisällään niin viralliset tahot ja sote-palveluntarjoajat kuin epävirallisemmat toimijat, kuten vapaaehtoiset. Kun asioidaan tutuksi tulleiden fysioterapeuttien ja apteekkihenkilöstön kanssa, tieto eri palveluntarjoajien välillä kulkee sujuvammin ja yhteydet pysyvät tiiviimpinä.

Kotihoidon työntekijöiltä edellytetään sitoutumista Buurtzorgin arvoihin. Näihin arvoihin lukeutuvat mm. luottamus, itsenäisyys, luovuus, yksinkertaisuus ja yhteistyö. Arvojen tietoisen tunnistamisen vuoksi työntekijät kokevat työssään toteuttavansa hyvinä pitämiään periaatteita. Ammattiylpeys näkyy selvästi esimerkiksi hoitajien korkeana työtyytyväisyytenä. Kun itse pääsee osallistumaan työnsä suunnitteluun, se motivoi! Työ Buurtzorgin kotihoidossa on myös erittäin itsenäistä, koska työnantaja korostaa luottavansa hoitajien ammattitaitoon ja harkintakykyyn; hoitajat tuntevat asiakkaidensa todellisen tarpeen. Asiakkaan parasta ei siis määritellä organisaation puolesta standardien mukaan. Työntekijöitä myös kannustetaan luovuuteen, mikä ruokkii ruohonjuuritason ongelmanratkaisua ja innovointia sekä työhyvinvointia. Ja työntekijöiden tyytyväisyyshän tunnetusti välittyy asiakkaalle asti!

Kirjoittanut: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

 

Juttu pohjautuu seuraaviin lähteisiin:

de Blok, J. (2011): Buurtzorg Nederland: A New Perspective on Elder Care in the Netherlands. AARP International the Journal, Home and Family, summer 2011, pp. 82-86.

de Blok, J. (2015): Guest editorial: Nursing has got stuck in ‘the system’, so let’s CHANGE THE SYSTEM! Journal of Research in Nursing, 2015, vol. 20, no. 7, pp. 532–535.

Gray, B.H., Sarnak, D.O. & Burgers, J.S. (2015): Home Care by Self-Governing Nursing Teams: The Netherlands’ Buurtzorg Model. Commonwealth Fund pub. 1818, vol. 14.

Kreitzer, M.J., Monsen, K.A. Nandram, S. & de Blok, J. (2015): Buurtzorg Nederland: a Global Model of Social Innovation, Change, and Whole-Systems Healing. Global Advances in Health and Medicine, 2015, vol. 4, no. 1, pp. 40-44.

Monsen, K.A. & de Blok, J. (2013a): Buurtzorg: Nurse-Led Community Care. Creative Nursing 2013, vol. 19, no. 3, pp. 122-127.

Monsen, K.A. & de Blok, J. (2013b): Buurtzorg Nederland. American Journal of Nursing, 2013, vol. 113, no. 8, pp. 55-59.

Nandram, S. & Koster, N. (2014): Organizational innovation and integrated care: lessons from Buurtzorg. Journal of Integrated Care, 2014, vol. 22, no. 4, pp. 174-184.

Elo-D® -havainnointi tarjoaa pysäyttäviä kokemuksia

Elo-D® -havainnointi tarjoaa muistityön ammattilaiselle mahdollisuuden ymmärtää muistisairautta sairastavan ihmisen kokemuksia. Arjen ja hyvinvoinnin elementit nousevat esiin silloinkin, kun henkilö ei niistä enää itse sanallisesti pysty kertomaan. Havainnoinnin antama tieto koskettaa emotionaalisesti ja pysäyttää tarkastelemaan omia ja työyhteisön toimintatapoja. Näitä toimintatapoja voi peilata myös uusimpaan tutkimustietoon muistisairautta sairastavan ihmisen hyvinvoinnin tarpeista sekä hyvän hoidon suosituksista ja käytännöistä.

Ensimmäisen oman kosketukseni Elo-D® -havainnointeihin sain yli kymmenen vuotta sitten. Silloin menetelmää kehitettiin Suomen muistiasiantuntijat ry:ssä, ja johtamani hoivakoti sai olla yhtenä havainnointien pilottikohteena. Työpaikalla odotimme etukäteen ulkopuolisen havainnoitsijan tuloa innostuneina, mutta vähän epäilevinä. Näinköhän metodi olisi luotettava? Lopulta meille tuli kuitenkin yllätyksenä, miten hyvän kuvan ulkopuolinen havainnoija sai yhden päivän aikana asukkaidemme kuulumisista, tyypillisestä päivästä, ja siitä millainen hoivakodin ilmapiiri ja toimintakulttuuri ovat.

Jälkikäteen pidetty, Elo-D® -havaintoihin perustuva palautetilaisuus ja siinä käydyt keskustelut olivat herätteleviä. Saimme vahvistusta sille, että olimme tehneet oikeita asioita. Muistisairaiden ihmisten hyvän hoidon periaatteet ja laatusuositukset elivät arjen valintoina ja arvokkaina tekoina. Palautekeskustelujen vahvuus oli se, että hyvinkin neutraalit havainnot ja muistiin kirjatut katkelmat arjen tilanteista haastoivat meidät ammattilaisina perustelemaan arjen valintojamme itsellemme työyhteisönä. Ulkopuolinen Elo-D® -havainnoija auttoi yksikköämme toisaalta oivaltamaan muutostarpeet, ja toisaalta myös näkemään arvokkaat asiat, joissa olimme onnistuneet ja joita tulisi jatkossakin vaalia.

Kouluttauduin myöhemmin myös itse Elo-D® -havainnoitsijaksi Suomen muistiasiantuntijat ry:n järjestämässä koulutuksessa. Sain käyttööni hyvät työkalut havaintojen tekemiselle, kirjaamiselle ja analysoinnille. Lisäksi sain ohjausta havainnointiin sekä ratkaisuja etsivien ja kehittämistyötä ohjaavien keskustelujen käymiseen hoitoyhteisössä.

Elo-D logo

Jokainen havainnointiprosessi tarjoaa Elo-D® -havainnoitsijalle mahdollisuuden oppimiseen ja ammatilliseen kehittymiseen. Sekä havainnointi, havaintojen analysointi, palautekeskustelut yhteisössä että raportin kirjoittaminen syventävät ja laajentavat näkemyksiä muistisairautta sairastavan ihmisen hyvästä elämästä ja laadukkaasta hoidosta.

Elo-D® -menetelmä on pitkän kehittämistyön tulos, mikä osaltaan myös lisää sen luotettavuutta. Toisaalta menetelmän toimivuudesta kertoo myös se, että työyhteisöt lähes poikkeuksetta kertovat havainnoinneista saadun palautteen kuvaavan erittäin osuvasti heidän asukkaidensa tyypillistä päivää. Havainnot tekevät näkyväksi myös asioita, joille on sokeuduttu, tai kuten eräs hoitaja kuvasi: ”Ne oli huolella lakaistu maton alle ja nyt matto vedettiin pois”. Useimmiten muutosta kaipaavat asiat tiedostetaan, mutta muutoksen käynnistäminen vaatii henkilökohtaista oivaltamista. Oivallukset syntyvät muistisairautta sairastavien ihmisten kokemuksiin syventymisestä ja tilaisuudesta pysähtyä pohtimaan niiden merkitystä.

Olen kokenut suurena lahjana ja ammatillisena kehittymismahdollisuutena tilaisuuden olla välittämässä muistisairaan ihmisen kokemuksia ammattilaisille. Pysäyttävintä on ollut se, miten havainnointitilanteissa olen saanut vangittua ainutkertaisia kohtaamisia, jotka tekevät näkyväksi ammattilaisen ammattitaidon ja ihmisyyden. Usein kohtaamisten arvo ja merkitys on jäänyt ammattilaiselta tunnistamatta. Niistä kuitenkin löytyy työn merkitys ja voima vastuulliseen ja vaativaan tehtävään. Elo-D® -prosessin voikin sanoa vahvistavan kaikkien yhteisöön kuuluvien hyvinvointia!

 

Kirjoittaja: Minna Laine

Elo-D® -havainnoija
Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Perhehoitoliitossa
Sosiaaliohjaaja ja logoterapiakouluttaja
Suomen muistiasiantuntijat ry:n aluevastaava ja hallituksen jäsen

Sateenkaarisenioreiden yhdenvertainen ikääntyminen

Jotkin asiat elämässä, kuten verojen maksaminen ja ikääntyminen, ovat väistämättömiä. Vaikka vanheneminen on universaalia, ikääntyvät kaikki ihmiset omine erityispiirteineen.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat seniorit ovat eläneet osan elämästään aikana, jolloin homoseksuaaliset teot ovat olleet rangaistavia, eikä sukupuolen moninaisuudesta ole ollut tietoa saatavilla. Vanhempien ikäpolvien kokemat yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ovat olleet tiukkoja. Osa sateenkaarisenioreista on saattanut elää koko elämänsä pystymättä kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sanallistamaan kokemaansa sukupuolta.

SATEENKAARISENIORIT
Sateenkaarisenioreiden rekka Helsinki Pride 2017-kulkueessa.

Monet sateenkaariseniorit kokevat vielä tänäkin päivänä, että niin sanottu kaapista ulos tuleminen on edelleen mahdotonta, koska omat kokemukset ja yhteiskunnan torjuva ilmapiiri ovat jättäneet jälkensä ihmisten ajatuksiin ja tuntemuksiin. Vanhenemisen myötä useimmat ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, ja siksi sote-alan henkilökunnan valmius kohdata moninaisuutta mietityttää sateenkaaritaustaisia ikäihmisiä. Monia saattaa myös pelottaa mahdollisuus, että esimerkiksi palvelutaloon muuttaminen merkitsisi joutumista takaisin kaappiin.

Setan vuonna 2012 teettämä Visioi vanhuutesi-kysely osoitti, että 30 % sateenkaarisenioreista on jättänyt sosiaali- ja terveyspalveluita käyttämättä epäasiallisen kohtelun pelossa. Sote-alan opiskelijoiden ja ammattilaisten kouluttaminen onkin äärettömän tärkeää, jotta tietoisuus ikääntyvien ihmisten moninaisuudesta leviää ja puheeksi ottamisen kynnys madaltuu. Mitä helpompi ihmisen on olla oma itsensä, sitä laajempia terveyshyötyjä siitä on hänen fyysiselle, henkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnilleen.

Iän karttuessa alkavat muistiin liittyvät asiat usein kiinnostaa ja askarruttaa monesta eri näkökulmasta. Kuinka käy oman identiteetin ja omiin tarpeisiin vastaamisen muistin ja muun toimintakyvyn heikentyessä? Kuinka sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan huomioon muistisairaan henkilön seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti?

Kaiken lähtökohta on kuitenkin ihmisten välinen kohtaaminen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi kotihoidon palvelu- ja hoitosuunnitelmissa sekä muissa palvelutarpeen arvioinneissa, on ensisijaisen tärkeää käsitellä ihmisen elämäntilannetta laaja-alaisesti ottaen huomioon myös seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti. Tällöin ammattilaisen pitää pystyä kohtaamaan asiakas avoimesti, kunnioittavasti ja vastavuoroista dialogia ylläpitäen. Palveluntarjoajien tulisi viestiä olevansa tietoisia asiakaskuntansa moninaisuudesta.

Olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, eikä tiettyyn seksuaali- tai sukupuoliviiteryhmään kuuluminen vielä kerro paljoa henkilöstä itsestään. Tärkeintä on tiedostaa, että meitä ihmisiä on monenlaisia, ja että joillekin omana itsenään oleminen ei välttämättä koskaan ole ollut itsestäänselvyys. Kanssaihmisen kohtaaminen subjektiivisena yksilönä on aina hyvän ja inhimillisen vuorovaikutuksen alku. Sateenkaarisenioreiden tarpeista ja niiden huomioon ottamisesta sosiaali- ja terveyspalveluissa on yhä enemmän tietoa sekä materiaalia, johon perehtyminen auttaa ikäihmisten sensitiivisessä kohtaamisessa.

Vaalitaan kaikki moninaisuutta omilla tahoillamme ja tavoillamme.

 

Kirjoittaja: Touko Niinimäki

Kirjoittaja työskentelee Setassa seniorityön koordinaattorina.

Huolehtiaksesi muista huolehdi itsestäsi!

Työ muistisairaiden ihmisten parissa on vaativaa, ja se voi aiheuttaa niin fyysistä kuin psykologistakin stressiä. Kanssakäyminen vaikeasti muistisairaiden asiakkaiden kanssa vaatii hoitavalta henkilökunnalta kehittyneitä vuorovaikutustaitoja ja henkisiä voimavaroja. Haastavassa työssä jaksamiseen täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Onneksi vastavuoroisesti työ myös antaa paljon: ihmisen aito kohtaaminen inspiroi vielä pitkään tapahtuneen jälkeen!

Tyytyväisyys omaan työhön rakentuu pienistä palasista. Erityisesti muistityön ammattilaisten jaksamista kartoittanut brittiläinen tutkimusryhmä korostaa, että työhyvinvointiin vaikuttavat sekä rakenteelliset että henkilösuhteisiin perustuvat tekijät. Asiakkaiden haastavuuden lisäksi vuorotyö ja mahdollinen itsenäisyyden puute koetaan stressaavaksi hoitotyössä. Myös resurssipula ja byrokratia vaikuttavat työviihtyvyyteen. (McPherson et al. 2016) Kollegoiden keskinäinen hyvä yhteishenki sekä rakentava vuorovaikutus esimiesten ja työntekijöiden välillä ovat sen sijaan välttämättömiä osatekijöitä työssä viihtymiselle. Alaiset odottavat esimiehiltään erityisesti tukea ja ohjausta työhön, kunnioitusta sekä mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi työvuoroihin. On myös huomattu, että jos epäonnistumisia lähestytään työyhteisössä pääasiassa oppimistilanteina välttäen syyllistämistä, työilmapiiri koetaan mukavammaksi. (Schwendimann et al. 2016) Niin ikään tasa-arvoista kohtelua ja mahdollisuutta kehittää omaa osaamista arvostetaan muistityön ammattilaisten keskuudessa (Päätalo & Kyngäs, 2016).

Kiva työ ei kuitenkaan tarkoita kaikille samaa asiaa. Toinen tykkää itsenäisyydestä ja toinen ei, toinen arvostaa jatkuvuutta, toinen vaihtelua. Myös työuran eri vaiheissa eri asiat voivat tuntua mielekkäiltä tai kuormittavilta. Lisäksi on muistettava, että työn ulkopuolinen elämä heijastuu työhyvinvointiin (Päätalo & Kyngäs, 2016). Jos voit vapaa-ajallasi hyvin, on todennäköisempää, että viihdyt myös töissä. Työuupumus myös todistetusti vähentää henkilökunnan valmiutta tarjota parasta mahdollista hoitoa (McPherson et al. 2016). Vain hyvinvoiva ihminen voi levittää hyvinvointia ympärilleen! Siksi työhyvinvoinnista huolehtiminen onkin niin tärkeää.

Stressaavassa työssä toimivat ihmiset ovatkin kehittäneet itselleen erilaisia selviytymiskeinoja kaikkien kiireiden ja vaatimusten keskellä (McPherson et al. 2016). Pienet asiat, kuten omien tunteiden ja väsymysoireiden tunnistaminen sekä työtovereiden kanssa reflektointi, voivat helpottaa oloa. Myös olemalla itselleen armollinen ja sallimalla ajoittainen väsyminen voi helpottaa paineita. Ja ei tietenkään pidä unohtaa kaikkea sitä positiivista, jota työntekijä muistityöstä itselleen saa. Kyllä ne plussat ovat suurempia kuin miinukset!

 

Lähteet:

McPherson, S., Hiskey, S. & Alderson, Z. (2016): Distress in working on dementia wards – A threat to compassionate care: A grounded theory study. International Journal of Nursing Studies, vol. 53, pp. 95-104.

Päätalo, K. & Kyngäs, H. (2016): Well-being at work: graduating nursing students’ perspective in Finland. Contemporary Nurse, vol. 52, no. 5, pp. 576–589.

Schwendimann, R., Dhaini, S., Ausserhofer, D., Engberg, S. & Zúñiga, F. (2016): Factors associated with high job satisfaction among care workers in Swiss nursing homes – a cross sectional survey study. BMC Nursing, vol. 15, no. 1, pp. 37.

 

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

Muistelulla mielen hyvinvointia

Miltä sinusta tuntuu, kun katselet omia valokuviasi? Miltä sinusta tuntuu, kun muistelet jotain tapahtumaa yhdessä läheisesi tai ystäväsi kanssa? Ajattelisin, että vastauksesi on: hyvältä. Vastaavasti voisi kysyä, miltä sinusta tuntuisi, jos valokuvia ei olisi olemassakaan tai ei voisi kertoa kenellekään mistään tapahtumasta? Tähän vastauksesi voisi olla: tyhjältä.

Muistelu

Menneisyys määrittää meitä ja tätä päivää. Mistä olemme tulleet, mitä tehneet, mistä pitäneet jne. Erittäin tärkeitä asioita läheistenkin tietää. Vielä tärkeämpiä silloin, kun identiteetti murenee ja muistisairaus muuttaa ajattelutapaa. Olenko nyt oikeassa paikassa, ketä nämä ihmiset ympärilläni ovat, en tunne heitä ja tuskin he tuntevat minua. Kunnes tulee hoitaja, joka puhuttelee nimelläni ja tietää kotitaloni nimen. Samaisella hoitajalla on aikaa istahtaa viereeni katselemaan valokuviani ja yhtäkkiä voinkin kertoa mitä kuvissa tapahtuu, koska hän on aidosti kiinnostunut kokemuksistani. Koska ne minä muistan. Olen olemassa sittenkin ja olen arvokas sittenkin.

Muistelua voi tehdä ja toteuttaa hyvin monin eri tavoin. Valokuvien avulla, kyselemällä elämän varrella tapahtuneista asioista, esineiden avulla. Luovuutta saa onneksi käyttää muistisairaiden hoitotyössä. Voi olla, että muistisairaan henkilön ahdistuneisuus ja levottomuus häviää tällä tavoin.

Antoisia muisteluhetkiä ja aurinkoa sinun kesääsi!

 

Kirjoittaja: Paula Piirainen

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja ja tohtoriopiskelija. Väitöstutkimuksen aiheena hänellä on mustisairaiden hoitotyö.

Koti, esineet ja muistisairaus

Tutkin sosiaaligerontologian väitöskirjassani (2014) yksinasuvien muistisairaiden naisten arkea ja toimijuutta. Tutkimuksessa tarkastelin henkilöiden arkea heidän omasta näkökulmastaan. Monet tutkimukseni teemat ovat jääneet kutkuttamaan toiveena päästä tutkimaan niitä lisää. Yksi tällainen on kodin esinemaailma ja siihen kytkeytyvät merkitykset. Yksinasuvan ihmisen kykyjen ja taitojen heikentyessä mahdollisuudet käyttää ja hallita kodin esineistöä murtuvat. Toisaalta samalla koti tarjoaa monia positiivisia merkityksiä ihmiselle erilaisten esineiden välityksellä.

Usein koti on vanhuutta koskevissa julkisissa keskusteluissa esillä kahtijakoisena. Joko se on ideaali turvasatama, jossa vanhan ihmisen tulisi saada asua elämänsä loppuun asti. Toisaalta varsinkin yksinasuvien muistisairaiden ihmisten kohdalla saattaa korostua, miten kotona ei enää pärjätä ja sieltä pitäisi päästä pois. Näiden ääripäiden toistaminen jättää varjoon arjen todellisuuden. Koti tulisi nähdä prosessimaisena, joustavana, tekemisen kautta syntyvänä arkielämän näyttämönä. Kodin ristiriitaisiakin merkityksiä pitäisi tuoda enemmän keskusteluun.

Elisa_kuva1

Mielenkiintoisen näkökulman yksinasuvan muistisairaan ihmisen arjen tarkasteluun tarjoaa kodin esinemaailma, jota käyttämällä kotia ja sen tuntua päivittäin tehdään. Kodin asukas, vaikkakin muistisairas, tekee tätä ensisijaisesti itse. Tutkimani naiset antoivat positiivisia merkityksiä esimerkiksi kodin tauluille, televisiolle, lehdille ja kodin ikkunanäkymille. Esinemaailmalle annettuja positiivisia merkityksiä olisin voinut kenttätyössäni tarkastella syvemminkin. Muistisairaita ihmisiä tarkastellessa huomio kiinnittyy valitettavan usein avun tarpeeseen ja kaikenlaiseen heikentymiseen.

Omassa tutkimuksessani kodin ympäristöä pyrittiin hallitsemaan erilaisilla kompensaatiokeinoilla. Vaikeuksia syntyy, kun muistisäännöt eivät enää toimi ja kyvyt ja taidot toimia murtuvat. Vaikeudet hallita kodin järjestystä saattavat olla ylivoimaisia. Pinot kasautuvat, ja pyykkipojalla merkitty lasku hukkuu helposti. Ruuan valmistaminen vaikeutuu. Lisääntyvä teknologia arjessa lisää vaativuutta.

Kodin esineistöllä ylläpidetään ja kannatellaan yksinasuvan muistisairaan ihmisen arkea. Tätä tekevät niin läheiset kuin kodissa käyvät ammattilaiset, jotka tuovat kodin tilaan myös oman esinemaailmansa. Läheiset kannattelevat esineistöllä muistisairaan ihmisen arkea, sen rytmejä ja turvallisuuden tunnetta. Tätä tehdään esimerkiksi tekemällä muistilappuja sekä kirjoittamalla asioita kalenteriin. Arjen apu on korvaamatonta. Toisilla ole ketään keneltä saada apua tai läheisiin ei ole sellaista suhdetta, että apua voi pyytää.

IMG_2737

Esineiden hallinnan vaikeuksien myötä muiden puuttuessa kodin arkeen, sinne ulottautuu samalla valtataistelun paikkoja. Tämä oli esillä myös Ylellä jokin aika sitten esitetyssä ”Olen jossain” – dokumentissa, jossa kuvattiin muistisairaan ihmisen arkea ja hänen tyttärensä pyrkimyksiä tukea häntä. Tilanteet, joissa väiteltiin vanhentuneen nakkipaketin heittämisestä roskiin tai kaupassakäynnistä kuvastavat hyvin, miten esineisiin ja erilaisin arjen käytäntöihin latautuu neuvotteluja vallasta. On tärkeää, kuka saa tehdä kodissa oleviin tavaroihin liittyviä päätöksiä ja miltä kodin asukkaasta itsestään tuntuu, säilyttääkö hän tilanteissa omanarvontuntonsa.

Tuntumani mukaan yksinasuvan muistisairaan ihmisen kodissa ollaan usein kodin esineistöön liittyvissä neuvottelutilanteissa. Kotiin kytkeytyy voimakkaita kulttuurisia normeja ja arvoja. Yksi kodin keskeinen piirre on vapaus päätöksentekoon. Tämä on syytä muistaa keskusteltaessa muistisairaiden ihmisten kotona asumisen tukemisesta. Kodin kulttuuristen merkitysten tunnistaminen auttavat ymmärtämään, miksi neuvottelun tilanteet kotiympäristössä saattavat olla vaikeita ja miksi muistisairas ihminen pitää tiukasti omasta päätösvallastaan. Kuten eräs tutkimistani naisista totesi:

”Niin siis se, kotini on linnani. Että ei mul oo minkäännäköstä pelon häivää eikä epäröinnin häivää ku mä olen tääl kotona. Mä olen isäntä ja emäntä ja sillä siisti.”

Kuva 004

 

Kirjoittaja: Elisa Virkola, YTT, tutkija

Taustaltani olen yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalityöntekijä. Vuonna 2014 ilmestyneessä väitöskirjassani tutkin yksinasuvien muistisairaiden ihmisten arkea ja heidän kokemuksiaan. Tällä hetkellä työskentelen tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa Kohti kaksitahti-Suomea? -hankkeessa Tampereen yliopistossa. Hankkeessa tarkastellaan työurien loppupuolella olevien henkilöiden tilanteita, heidän mahdollisuuksiaan pysyä työelämässä sekä eläkkeelle sopeutumista.

 

Kuvat: Väitöskirjaan haastateltujen henkilöiden asuinympäristöistä ja aineistosta.