Omanarvontunto avaimena hyvinvointiin

Ihmisen identiteetin rapistuessa tapa kohdata toiset ihmiset muuttuu. Kanssakäymistä määrittää aina käsitys omasta itsestä ja kun tuo käsitys järkkyy, järkkyy myös käsitys sosiaalisesta ympäristöstä. Omanarvontunto on ihmisen minuuden kulmakivi, mutta muistisairauden edetessä itsenäisyydestä luopuminen ja riippuvuus toisten huolenpidosta monesti heikentää ihmisen itsetuntoa ja itsekunnioitusta.

Mielenkiintoisen tutkimuksen aiheesta on tehnyt hollantilainen tutkimusryhmä (Van Gennip et al. 2016), joka haastatteli lievää tai keskivaikeaa muistisairautta sairastavia 50-94 -vuotiaita hollantilaisia. Tutkimus tarkasteli miten sairastuneiden identiteetti muuttui sekä suhteessa omaan itseen että kanssakäymisessä muiden kanssa. Itsenäisyyden ja kontrollin menetys sekä vaikeudet seurata ympäristöä vähensivät huomattavasti muistisairaiden ihmisten omanarvontuntoa. Kuitenkin rutiineista selviytyminen ja kumppanin päivittäinen avustus koettiin itsekunnioitusta ylläpitävinä tekijöinä. Monet sairastuneet kertoivat keskittyvänsä nykyhetkeen, mikä tutkimuksen mukaan myös mahdollisti itsekunnioituksen säilyttämisen ainakin jollain tasolla.

Haastateltavat kertoivat myös, että heitä nolostutti liikkua julkisilla paikoilla, sillä he pelkäsivät käyttäytyvänsä epänormaalisti. Tästä syystä monet heistä rajoittivat sosiaalisen kanssakäymisensä lähipiiriin, eivätkä mielellään poistuneet kotoaan. Tässä valossa onkin ristiriitaista, että rutiinien säilyttäminen koettiin toisaalta voimaannuttavaksi, mutta toisaalta sairauden myötä kohdehenkilöt alkoivat oma-aloitteisesti muuttaa sosiaalisia rutiinejaan. Eristäytyminen koettiin pienemmäksi pahaksi kuin avuttomuuden tunnustaminen ulkopuolisille.

On selvää, että aktiivinen ja itsenäinen toimijuus on kriittinen osa omanarvontuntoa. Toimijuuden menettäminen on myös erityisesti se, mitä muistisairauksissa pelätään. Kun hoitajasta tulee hoidettava, on kohdattava oma haavoittuvaisuutensa ja tunnustettava avun tarve. Herääkin kysymys, miten muistisairaan ihmisen omanarvontuntoa voidaan tukea sairauden ja hoitoprosessin jokaisessa vaiheessa. Kuten hollantilaistutkimuksessa todettiin, oman kumppanin huolenpito koettiin voimaannuttavaksi tavaksi kohdata muistisairaus. Tästä ajatuksesta tulisikin ottaa kiinni ja jälleen kerran tunnustaa omaishoitajien työn tärkeys ja pyrkiä tukemaan heidän arkeaan. Lisäksi on huomattu, että vertaistuki ja toisten muistisairaiden ihmisten kohtaaminen lisää sairastuneiden itsekunnioitusta. Vertainenhan on tilanteensa kanssa samalla viivalla ja hänet voidaan kohdata tasavertaisena. Niin ikään yksilöllisyyden vaaliminen tukee oman tärkeyden kokemusta. Muistin huonontuessa esimerkiksi personoitu sisustus voi muistuttaa omasta identiteetistä ja herättää flash-backin vaikkapa lempiväristä!

Mitä olet itse mieltä? Miten olet itse työssäsi asiaa käsitellyt? Kommentoi vapaasti ja jaa ideoita kollegoille!

Viitteet:

van Gennip IE, Pasman HRW, Oosterveld-Vlug MG, Willems DL & Onwuteaka-Philipsen BD.  How Dementia Affects Personal Dignity: A Qualitative Study on the Perspective of Individuals with Mild to Moderate Dementia. Journals of Gerontology: Social Sciences 2016; 71(3):491–501.

Kirjoittaja: Ulla-Kaisa / Suomen muistiasiantuntijat ry

1 thought on “Omanarvontunto avaimena hyvinvointiin”

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Olen itsekin tätä asiaa monesti miettinyt. Omaishoitajille onkin enemmän tarjolla erilaisia tukitoimia ja vertaistukea, mutta hoidettava jää usein yksin sairautensa ja muuttuneen tilanteen kanssa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s